VANKILASSA

Kansanlähetysopiston linjat ovat parhaillaan jalkautuneena ”ympäri maailmaa” ja yhden tiimeistä saimme tänne Viroon. Tiimissä on kaksi suomalaista neitoa ja kaksi nykyisestä Etelä-Sudanista peräisin olevaa herraa. Ryhmänjohtajana toimii Kipa ja heidän kanssaan siis sain mahdollisuuden mennä käymään (meidän) Tarton vankilassa. Vankila on uudempaa mallia ja sen avautumisesta tuli eilen kuluneeksi yhdeksän vuotta.

Itse asiassa kyseisessä vankilassa käynti on jo pidemmän aikaa ollut mielessä, mutta aikapulasta johtuen asia on kuitenkin jäänyt. Nyt, jos ja kun koulumme (Viron kirkon teologinen instituutti) toiminta päättyy (asia selvinnee loppujen lopuksi ensi viikolla), niin minulla olisi taas kalenterissa aikaa jollekin uudelle, joka voisi olla esimerkiksi juuri vankilatyö.

Miksi sitten moista yleensäkään mietin? Ehdin Suomessa ennen varsinaiseksi lähetiksi ”antautumista” käydä jonkin vuoden Helsingin kahdessa vankilassa vankilalähettinä – Jumalan tehtävän kutsumana sellaisena. Pidimme hartaushetkiä/raamattupiirejä ulkomaalaisille vangeille. Suurin osa heistä oli huumekuriireja, jotka olivat jääneet kiinni Suomessa eikä heillä näin ollen ollut ketään, joka olisi käynyt heitä katsomassa.

Kuinka voin väittää, että Jumala oli kutsunut minut siihen hommaan? Olin pidemmän aikaa halunnut perustaa pienryhmän, joka kokoontuisi silloisessa kodissani. Sitten muistaakseni yhtenä kauniina päivänä silloinen pastorimme kertoi saaneensa vankilasta yhteydenoton ja häntä oli pyydetty aloittamaan englanninkielinen raamattupiiri ko. vankilassa. Ja hetkihän siinä meni, kun kartoitetiin asiasta kiinnostuneita. Sitten yhtenä sunnuntaiaamuna kirkonpenkissä istuessani ja odottaessani jumiksen alkamista rukouksessa ilmoitin Taivaan Isällä, että haluan aloittaa piirini ja minusta paras ilta siihen olisi torstai. Isä oli asiasta erimieltä ja ilmoitti heti, että se päivä on varattu vankilalähetykselle. Ei auttanut kuin tyytyä ”kohtaloon”, vaikka taisin kyllä siinä kapinoimiseen taipuvaisena ilmaista eriävän mielipiteen asiaan eli sanoa, että katsotaan. Jäin kuitenkin kakkoseksi, sillä jo samana iltana ystäväni, joka alussa myös oli mukana siinä toiminnassa, soitti minulle ja tiedotti pastorilta saamansa päätöksen: ensi torstaina mennään sitten vankilaan.

Ja mikä olikaan sen eilisen käynnin anti? Juttelin vanhemman pastorin kanssa asiasta ja hän oli asialle myönteinen. Mitään ei kuitenkaan vielä päätetty. Asia on siis edelleenkin rukousaihe, että Isän hyvä tahto saisi tapahtua. Tätäkin suurempi asia oli minusta kuitenkin ajatus, joka minulle käynnin johdosta tuli mieleen. Viron vankiloissa tai ainakin tuossa Tarton vankilassa tehdään Viron tulevaisuutta. Miksi näin väitän? Siellä on paljon esirukoilijoita ja juuri esirukoilijathan ovat ratkaisevassa asemassa omine rukouksineen. Kyllä oli ihmeellistä nähdä sellainen iso joukko miehiä, jotka Jumala oli totaalisesti muuttaanut. Antakoon Taivaan Isä heille voimaa ja halua pysyä uudella tiellä erityisesti niille, jotka heistä kerran pääsevät taas elämään muurien ulkopuolella.

ABRAHAMIN, IISAKIN JA JAAKOBIN JÄLKELÄISIÄ

Olet varmaankin kuullut juutalaisista puhuttavan Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jälkeläisinä, mutta nytpä vasta tuntuvat maailmankirjat olevankin sekaisin. Nimittäin vaikka viralliset tahot asiaa eivät vielä myönnäkään, niin nykyään aika kiistattomasti jo pystytään osoittamaan, että suomalais-urgilaisten miesten sisällä sykkii Abrahamin, Iisakin ja Jakobin veri. Ajattelet, että ei ole mahdollista ja että nyt on Keskisen poika seonnut lopullisesti. Voi olla ;?), mutta ainakin ihmeellisen paljon sattumia on ilmassa. Tämän koostamiseen olen käyttänyt Facebookissa tutustumaani Pekka Lyyräsen materiaaleja sekä samoissa yhteyksissä löytyviä Jouni Kortelaisen selvityksiä. Mikäli kiinnostutte asiasta lisää tämän blogin lukemisen jälkeen, niin noita nimiä googlaamalla pääsette alkuun ja huomaatte, että mikä lainaus on keneltä ja kuinka asiat ihan tarkkaan ottaen ovat. Itse en ole asioita tutkinut vaan keskityn tässä vain kertomaan eteenpäin muiden löytämiä mielenkiintoisia asioita.

Suomalaisia koskevan geenitutkimuksen yksi ”polttavimpia” kysymyksiä tänä päivänä on, että miten on mahdollista, että Suomen miehet ovat tulleet idästä ja naiset etelästä. Itse naivina ihmisenä ajattelen, että asia on päivän selvä ja selitys looginen. Suomeen tullut väki on matkalla aina omilla tahoillaan assimiloitunut paikallisen väestön kanssa ja täten ovat tahoillaan isä- ja äitilinjat pysyneet puhtaina. Hyvä on myös muistaa, että kaiken tämän arkkitehti ja pääinsinööri on kaikkivaltias Jumalamme ja täällä Suomessa Hän sitten palaset jälleen kokoon ja yllätys, yllätys sukupolvi sukupolvelta täällä on enemmän ”ei-suomalaisen” näköisiä ihmisiä. Vai miten muuten asia olisi mahdollista? Matkaa on aina tehty hissukseen ja korkeintaan pieninä ryhminä ja samalla ”merkitty reviiriä” ja jätetty ”jalanjälkiä”.

Missä sitten on meidän suomalaisina pitämiemme miestemme alku? Suomalaisten, kuten muidenkin suomalais-ugrilaisiksi kutsuttujen kansojen miesten, haploryhmäksi on nimetty N3. Sen on arvioitu syntyneen mutaation tuloksena n. 600 vuotta e.Kr. ja geenikartoille siirrettynä puhutaan maantieteellisesti Assyyriasta. Kun alamme selvittelemään, että mitä tapahtui tuohonaikaan Assyyriassa, niin huomaamme, että kappas vaan niihin aikoihin israelilaiset pääsivät pois pakkosiirtolaisuudesta. Raamatun mukaan osa väestä lähti silloin pohjoiseen ja taidetaanpa siellä sanoa, että siitä porukasta osa kansaa sekoittui ympäröivän kansan kanssa. Ukkelit alkoivat siis ottelemaan ainakin välillä myös vieraiden kansallisuuksien tyttöjä vaimoikseen ja niinpä äitilinjan osalta ”geenipolitiikka” meni sekaisin. Isälinja sen sijaan säilyi puhtaana. Raamatun mukaan etäisyys Assyyrian ja uusien asuinsijojen välillä oli jalkapatikalla mitattuna puolitoista vuotta, mutta kuten tiedetään, niin juoksujalkaa taivalta ei taitettu. Kuten geenikartat osiittavat, niin matkaan kului melkoinen määrä sukupolvia elikkä ei sitä matkaa karavaanina taitettu.

Alussa kerroin, että suomalais-ugrilaiset kansat ovat Abrahamin, Iisakin ja Jakobin sukua. Miten sitten on mahdollista, että eri suomalais-ugrilaisissa kansoissa tuohon N3 haploryhmään kuuluu niin erikokoinen määrä miehiä. Siihen on tietenkin vaikuttanut se, että kumman sukupuolen lapsilla perheitä on siunattu. Mitä enemmän kansan miehistä on N3 haploja, sitä enemmän on syntynyt poikalapsia. Suomalaisilla muistaakseni sen on arvioitu olevan jossain 60 % yläpuolella ja vastaavasti unkarilaisilla prosentti on poikkeuksellisen matala. Myös esim. jakuuteilla prosentti on korkea, mutta virolaisilla taasen prosentti on yllättävän pieni vaikka ollaan tässä rinta rinnan. Heidän prosenttiosuutensa on jossain 40 %:n tienoilla muistaakseni. Muuten myös osa turkkilais- ja burjaattimiehistä on tuota N3 haploryhmää.

Vastaavasti naiset ovat kulkeneet omaa reittiään ja sillä reitillä tytöt ovat sukupolvittain vaihtaneet talosta taloon. Näin on äitilinja pysynyt puhtaana isien ollessa ilmeisestikin pääsääntöisesti paikallisia. Vai miten muuten voisi selittää Suomessa esiintyvien haploryhmien kirjoa ja prosentuaalisia osuuksia.

Nyt varmaan jo haluaisit kuulla jotain vähän konkrettisempia todisteita alkuväitteeni tueksi. Otetaanpa ensin vaikka tuo terveyspuoli. Kansallisia sairauksia tutkittaessa on huomattu, että Suomen ulkopuolella esiintyvinä niitä löytyy juuri juutalaisten keskuudesta eikä ilmeisesti muiden kansojen parissa. Tarkemmin en muista niiden sairauksien nimiä, mutta jälleen googlaamalla sinun on mahdollista löytää ne. Sairauksista minulle jäi mieleen, että oli yksi sairaus, jota esiintyi vain samarialaisten keskuudessa ja toinen sairaus, jota oli vain Persian juutalaisilla. Muitakin oli ja vastaavasti israelilaisille tyypillisiä sairauksia löytyi Israelin ulkopuolella vain Suomesta. Mielenkiintoista oli myös se, että ruotsalaisilla ja suomalaisilla ei ollut omia yhteisiä kansallissairauksia, vaikka niin kauan rinta rinnan olemmekin eläneet ja poikki rajan naineet. Samalla tavalla on tilanne myös suomalaisten ja virolaisten välillä. Itse asiassa Virossa löytyvät eurooppalaiset ”kansallissairaudet”, mutta Suomeen ne siis eivät ole rantautuneet.

Myös eläinpuolella on tehty yllättäviä löytöjä. Nimittäin Assyyriasta ei lähdetty tyhjin käsin, kun sinne ei oltu tultukaan kädet taskussa. Suomessa jo melkein sukupuuttoon kuollut kyyttölehmä eli ns. itä-Suomen karja on kovin samanlainen kuin mitä Israelista voi tänäkin päivänä löytää. Se tulee toimeen kuivissa olosuhteissa, mutta vastaavasti on maidontuotannoltaan vähäisempi. Niinpä suomalaiset farmarit hylkäsivät kyyttönsä ja ottivat tilalle uudet rodut, että maitoa saataisiin enemmän. Sitä saa mitä tilaa.

Toinen Israelista mukana kulkenut eläin oli lammas. Muistaakseni Kainuun harmaalammas (tai jotain sinnepäin) on ilmeisesti käytännössä sama kuin mitä voi löytää tänä päivänä Israelista.

Vielä kolmaskin eläin seurasi mukana elikkä koira. Suomalaisten koiratietäjien mukaan Karjalan karhukoira on kotoisin Uralilta komilaisilta ja yli 1.000 vuotta vanha, mutta kun vertaa karhukoiran kuvaa Kaanaan koiran kuvaan, niin saattaapa yllättyä. Väritys on tietenkin erilainen, mutta habitus samanlainen. Ei olisi ihme, että karhukoira polveutuisi juuri Kaanaan koirasta.

Myös kielellisiä yhtäläisyyksiä on lyödetty. Ehkä olen väärässä, mutta minusta tuntuu melkein 10 kielen oppimisen aloittaneena, että nuo jutut tuppaa olemaan vähän makuasioita ja niinpä en niitä pahemmin aio kommentoida. No, mm. sellainen yhtäläisyys on kyllä löydetty, että Raamatun mukaan efraimilainen ei osaa ääntää suhuäännettä ja niinpä monet heistä pääsivät hengestään, kun sillä tavalla varmistettiin oliko joku efraimilainen vai ei. Suomalaisilla väitetään myös olevan vaikeuksia suhuäänteen kanssa.

Myös itkuvirret on aika mielenkiintoinen juttu. Käsittääkseni muissa kansoissa tällaista perinnettä ei ole, mutta suomalais-ugrilaisilla kansoilla tällainen tapa on säilynyt näihin päiviin ja Raamatussakin naisia määrätään säilyttämään ko. perinne.

No niin. Minä en jauha asiaa pidempään. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä asiasta. Se, mikä kuitenkin on tärkeää ja mitä ei saa jättää tekemättä, on tunnustaa syntinsä ja tehdä parannus. Taivaaseen menevät vain armahdetut syntiset!

Että tällaisia yllättäviä yhtäläisyyksiä löytyy!

TIEDON SANAT?

Yleisön pyynnöstä laitan tännekin tiedon sanoiksi ymmärtämäni viestin elikkä saamani vastauksen ihmettelyyni.

Nimittäin äskettäin 9.10.2011 jumalanpalvelusta pitäessäni (Tarton Paavalissa siis) kirkkorukouksen aikana seurakunnan vastaessa lähinnä huusin Jumalan puoleen, että mikä ihmeen järki on pitää näitä venäjänkielisiä jumalanpalveluksia. Kirkossa oli sillä kertaa paikalla minun lisäkseni vain kanttori, seurakunnan toinen sihteeri ja Lilli, mutta ei yhtään venäjänkielistä sanankuulijaa. Heti, samaan hengenvetoon sydämelleni vastattiin, että siinä vaiheessa, kun venäläiset tulevat (ja miehittävät Viron), niin täällä ei enää pidetä vironkielisiä jumalanpalveluksia.

Vastaus oli paitsi todella pysäyttävä niin samalla erittäin rauhoittava – olemme siis todellakin Tartossa Jumalan kutsusta. Aina välillä näköjään epäusko saa yliotteen, mutta silloin, kun hätä on suurin, niin Hän myöskin aina vastaa. Itse asiassa jollain Viroon suuntautuneella seurakuntamatkalla (ennen Lilliin tutustumista siis) muistan rukouksessa luvanneeni Taivaan Isälle tarvittaessa palvella Häntä tässä maassa aivan kuten olen ilmoittanut olevani valmis menemään Siperiaan, jos Hän minut sinne haluaa lähettää. Ja Hänhän lähetti kuten monet tietävät. Vieläköhän sekin rukouksessa Jumalalle annettu lupaus halusta palvella kolmiyhteistä Jumalaamme Israelissa kerran saa toteutua ;?)

No, jokainen voi tietenkin ajatella näistä asioista mitä haluaa, mutta jos saamani vastaus oli Taivaalliselta Isältämme, niin yllä mainittu tulee tapahtumaan, muuten ei.

BANG! Aktio alkoi 8?)

Narvan lisäksi aktio alkoi torstaina illansuussa täällä Tartossakin ja heti ensimmäisenä iltana bussin ikkunamekanismi hajosi. Kulkuneuvo on tietenkin poissa pelistä ainakin tiistaihin, kun täällä edes Mersun huollolla ei ole (varaa pitää) pienintäkään varaosavarastoa. Myös jarrupalat viime syksynä tilattiin jostain keskusvarastolta ja nekin oli ensin väärän malliset!!!

Asiaan. Helppo olisi tietenkin todeta, että johan vihollinen intoutuu, kun evankeliumia aletaan julistamaan. Toinen vaihtoehto, erityisesti näillä ihanilla helteillä, on kiittää ja ylistää Herraa siitä, että on olemassa lisäksi kaksi pikkuautoa, joissa molemmissa on ilmastointi, mitä bussissa ei ole. Hyvä syy siis kulkea kahdella autolla 🙂

Hyvin on itse aktio lähtenyt pyörimään ainakin näin autokuskin näkökulmasta. Perjantaina olimme provinssissa käymässä ja aktiolaiset pitivät nuortenillan. Paikanpäällä selvisi, että lapset kyllä päästetään pyhäkouluihin, mutta nuoret halutaan pitää kotona (tilan) hommissa. Lyhyen alun jälkeen tapahtuikin sitten ”lähetin ryöstö” – nuoret jäivät keskenään omiin oloihinsa ja minut kaapattiin raamattutunnille, Vallo Ehasalun vetämälle. Ja kyllä oli virkistävää päästä keskustelemaan muutaman fiksun, sivistyneen ja paljon lukeneen ihmisen seuraan keskelle ei mitään. Juuri tällaista olenkin kaivannut viime aikoina, kun lähettikolleegamme Seppälät ovat olleet pakotetulla ”Suomi-lomalla”. Hienoa oli myös, että näillä ihmisillä oli ja on Raamattu edelleen auktoriteetti, vaikka siis ovatkin oppineita, fiksuja ihmisiä. Se on se lapsen kaltaiseksi tuleminen!

Vartin yli yhdeksän tuli sitten ”pakokauhu” ja piti päästä takaisin koululle nuorten luo. Kun olimme perillä, oli nuorten joukko varmaankin lähes tuplaantunut ja he olivat kerääntyneenä rinkiin loppu- ja iltarukoukseen. Heidän iltansa oli sujunut ilmeisesti ihan hyvin ja ollut erityisen rakentava ja toivottavasti tulevaisuudessakin saavat tilaisuuden paitsi kokoontua niin myös päättää iltansa iltarukoukseen.

JUMALA YLLÄTTI

Niin se vaan pääsi Taivaan Isä yllättämään takavasemmalta. Nimittäin meidän (Paavalin) seurakunnan kirpputoria on tuettu norjalaisten toimesta – hirsitaloja on kulkenut Virosta Norjaan ja toisinpäin lastina on ollut vaatteita ja muutakin kierrätystavaraa. Viimeisten kuukausien aikana kuljetuksia ei ole ollut ja niinpä kirpputorimmekaan ei ole saanut toivottua täydennystä. Tavaraa on toistaiseksi vielä riittänyt, mutta myynti on ollut jo vähän heikohkoa, kun samat tuotteet ovat olleet esillä vikosta toiseen. Nyt siihen siis tuli muutos.

Uusi yllättävä käänne mahdollistui, kun erään ruotsalaisen tilausbussifirman omistajan tytär oli jo pidenpään haaveillut voivansa tehdä jonkinlaista avustustyötä – turistibussinratin takana pitkällä matkalla on aikaa miettiä syntyjä syviä. Sitten eräs hänen ystävättärensä, virolainen nuori nainen, jonka äiti on seurakuntamme jäsen, oli maininnut tällaisesta mahdollisuudesta ja niinpä tilaisuudesta päätettiin ottaa heti vaarin.

Bussikuski  laittoi ilmoituksen paikallislehteen, että oltiin keräämässä Viroon avustuskuomaa ja heti oli koko seutukunta hommassa mukana. Itse asiassa ei mennyt kauaa, kun laitettiin vielä toinenkin ilmoitus ja tällä kertaa kiitettiin saaduista vaatteista, leluista jne ja ilmoitettiin, että tavaraa on nyt riittävästi.

Kysymyksessä  ei siis ollut mikään seurakunnan organisoima keräys vaan asialla olivat ”ihan tavalliset” ihmiset. Se on meille kristityille tärkeä muistutus siitä, että Jumala ei käytä vain kristittyjä vaan niitä, jotka haluavat palvella, jotka antavat itsensä alttiiksi ja jotka ovat valmiita panemaan itsensä likoon jonkin asian eteen.

Bussissa kulki mukana kahdeksan henkilön seurue, joista puolet olivat naisia mukaanlukien kuljettaja. Hän kertoi, että bussia oli lastattu kolme päivää ja totisesti, kyllä sieltä uumenista kaivettiinkin paljon tavaraa. En tullut katsoneeksi kelloa, mutta ei se purkaminenkaan ihan hetkessä käynyt. Meitä oli yhteensä puolentoista kymmenen  ”vapaaehtoisen” joukkio tehokkaaksi ketjuksi muodostuneena. Paavalin jälkeen bussi menee käymään huomenna vielä lasten- ja vanhainkodeissa.

VAALEISTA

Elämme jänniä aikoja! Virossa juuri olivat vaalit ja kohta on suomalaisten aika valita uudet päättäjät eduskuntaan. Oikein innolla odotan, että pääsen taas pitkästä aika äänestämään. Vuoden 2003 alun jälkeen en olekaan tainnut käydä vaaliuurnilla – sitä ennen ei tainnut jäädä väliin edes yhdetkään oppilaskunnan vaalit. Tavallisin syy ”nukkumiseen” minulla on ollut pitkä äänestysmatka. Omskista Moskovaan tai Pietariin matkustaminen ei oikein tuntunut järkevältä. No, tällä kertaa ei ole sitä murhetta, kun Ryttylän Idäntyön päivät sijoittuvat sopivasti juuri ennakkoäänestämisen aikaan. Toivottavasti Itella ei hukkaa ilmoitusta äänioikeudestasi 🙂 Ilman sitä nimittäin ei ennakkoon äänestäminen onnistu.

Vaikka nykyään tietyin edellytyksin jo pääseekin aika mukavasti äänestämään toisen valtion vaaleissa :-), niin ainakin eduskuntavaalit on vielä ko. maan kansalaisuutta edellyttävät vaalit. Tavallisesti on myös niin, että henkilö saa äänestää kerrallaan vain yhdessä maassa, mutta kyllä Lilli on saanut välillä tuplakutsut europarlamentin uurnille.

Muutamalla sanalla kommentoin vielä näitä täkäläisiä vaaleja, joita sain siis seurata vain sivusta. Useimmat teistä, joita asia enemmän kiinnostaa, olettekin jo selvillä vaalin lopputuloksesta. Reformipuolue elikkä vapaamieliset porvarit saivat eniten paikkoja riigikoguun elikkä eduskuntaan. Toiseksi eniten edustajia sai keskustapuolue, mutta se kyllä menetti paikkoja aika lailla. Suomen kokoomusta vastaava kahdesta puolueesta muodostettu uusi puolue kasvatti sekin paikkalukuaan ja neljäntenä, pienimpänä puolueena, mukaan pääsi sosialidemokraatit. He onnistuivat lisäämään paikkalukuaan peräti yhdeksällä.

Mikä sitten on lopputulos? Kansa osoitti äänestyskäyttäytymisellään, että se haluaa samojen ”voimien” jatkavan maan johdossa. Valittu suunta ja tehdyt päätökset ovat sen mielestä olleet oikeita. Nämä vaalit olivat myös voitto perinteiselle oikeisto-vasemmisto -akselille. Populistien poliitikointi ei ole miellyttänyt Viron kansaa. Sen sijaan mielenkiintoista oli, että valtakunnan  kruunaamaton pääpopulisti, Edgar Savisaar henkilökohtaisesti sai valtavan äänivyöryn, vaikka siis puolue menettikin asemiaan aika lailla. Kokonaismääränä oikeisto-vasemmisto sai 18 uutta kansanedustajaa 101-jäseniseen parlamenttiin. Ainakin minusta se on hurja nousu, noin kolmannes lisää.

SUOMESSA

Hannamme, nuoresta iästään huolimatta, on ollut esikoulussa viime syksystä lähtien. Tällä menneellä viikolla oli Suomi-koulussa hiihtoloma ja niinpä päätimme alkaa harjoitella ensi vuotta varten, että sujuu sitten kitkattomasti, kun hän on oikeassa koulussa 🙂

Ja harjoittelu totetutettiin käymällä Suomessa. Ajatus Suomen reissusta kehittyi, kun viime aikoina moneen kertaan Mimmu on kysellyt, että milloinka mennään mummin ja ukin luo. Oli aika täyttää toive. Valitettavasti kuitenkin lähtöä edeltävänä iltana Mimmu sairastui. Ensin nousi kuume ja myöhemmin tuli vielä korvakin kipeäksi. Matkaan lähdin siis Hannan kanssa kahdestaan.

Viime aikoina on ollut vähän pakkasia, joten jännitti, että mitenkäs auton kanssa käy. Lähteekö käyntiin vai ei? Bussi on jo viikkokaupalla seisonut takapilla, kun pituutensa ja takavetoisuutensa takia sillä ei ole oikein ees päässyt pihasta ulos. Viime talvena asennutin lohkolämmittimen ja käynnistysongelmat silloin loppuivat kuin seinään.  Täällä uudessa paikassa takapihalla ei ole pistoketta ja etupihanpistokekin on edelleen siellä jossain syvällä ”hankikantojen” alla hautautuneena portin pielessä eikä sinne pääse käsiksi vielä piiiiitkäääään aikaan.

No, sen verran lämpötila oli noussut eikä yölläkään laskenut, että auto lähti normaalin hehkutuksen jälkeen laakista käymään ilman mitään temppuja. Sain myös taiteltua auton pihasta pois suht’ helposti, joten suuntasimme baanalle. Hanna nukkui ja minä ajoin ja nautin ja välillä hörpin kahvia. Takana oli hyvin valvottu yö ja kello oli viiden pintaan. Vaan tunti siinä meni ennen kuin oli tarvetta koskea lämppäriin ja vääntää sitä pienemmälle. Tosin eipä mulla ollut takkia päällä vaan pelkkä fleece.

Matka Tallinnaan taittui rattoisasti ja liikennettä oli tavallista vähemmän. Harmi, että ei tullut pidettyä kirjaa, mutta kovin montaa autoa en edes ohitellut. Jonoista nyt ei ollut tietoakaan. Sikupillissä täytimme tankin ja siirryimme odottamaan Viikkariin nousua. Laiva lähti muutaman minuutin etuajassa, mutta Helsinkiin saavuttiin vähän myöhässä. Päälle piti vielä autossa istua ja odottaa niin, että melkein puoli tuntia oltiin jo aikataulussa myöhässä, kun näimme jälleen päivänvalon. Sitten oli vielä rasittava Katajanokan sumppu, mutta Martsarissa odotti herkullinen mummin lihasoppa. Mentiin kaikki neljä päikkäreille. Minä taisin herätä ekana reilun tunnin nukuttuani. Ihanaa luksusta! Niin ja kauneusunien päälle nautittiin tietenkin kuppi kylmää kahvia 😉

Kiireisestä aikataulusta johtuen käytiin heti ekana päivänä parissa kaupassa ja kaikenlaista siinä riitti, kun iltapalalle ehdittiin vasta vähän ennen kymmentä. Hyvin tuli sen päälle uni.

Keskiviikkona hoitelin lisää asioita ja kävin kaupoilla – samaten torstaina. Välillä oli mukana Hanna, välillä ukki ja olipa mummikin välillä pelkääjänpaikalla. Vaihteeksi oli mukava ”käskeä” vanhenpieni pikkuautoa, vaikka siellä Suomessa olisikin pärjännyt hyvin isolla bussillakin. Lumet oli niin hienosti kerätty pois. No, Vantaalla kyllä vähän Helsinkiä laiskemmin.

Perjantaina olikin sitten Suomi-loma ohi ja aika hypätä taas laivaan. Tällä kertaa olimme päättäneet syödä laivalla, mutta jälkikäteen vähän kadutti. Kahdesta suhteellisen pienestä annoksesta (grammaruokaa) ruokajuomineen joutui pulittamaan melkein 30 euroa. HUH!

PIKA-PIKAA TALLINNASSA

Viron pääkaupunki on Tallinna elikkä viroksi: ”pealinn on Tallinn”. Tarto ei tietenkään halua olla yhtään huonompi ja niinpä täällä Tartossa sanotaan, että ”Tartu on peaga linn” eli Tartto on aivot. Paitsi, että Tartossa on valtakunnan ykkösyliopisto, niin myös opetusministeriö, ministeriöistä ainoana, on sijoitettu tänne.

Byrokratian pyörittäminen tapahtuu kuitenkin Tallinnassa ja niinpä ajoittain pitää ottaa kumijalka alle tai hypätä bussiin/junaan ja käydä paikan päällä – itse asiassa tuntuu, että aika monet virkamiehet ja silmäätekevät ovat siellä vähintään päivän kuukaudesta, joidenkin kohdalla käynnit ovat ihan jokaviikkoinen riesa.

Me kävimme Tallinnassa tällä kertaa kutsusta. Nimittäin Viron kirkon kansleri Urmas Viilma oli pyytänyt paikalle kaikki venäläistyön parissa puuhastelevat ja yhteensä meitä oli paikalla 8. Keskustelua käytiin leppoisassa ilmapiirissä. Todettiin, että missä mennään, mitä on tehty ja mille olisi tarvetta sekä miten jatketaan tästä eteenpäin. Keskusteltiin tietenkin myös hallinnollisesta puolesta elikkä missä, kenen alla, tämän työmuodon pitäisi olla ja kuka ensi vaiheessa lähtee viemään tätä tärkeää asiaa eteenpäin. Ihan tekee mieli hieroa käsiä yhteen, kun palaverista jäi niin hyvä maku suuhun.

Ja kaikesta muustakin tähän liittyen olemme todella kiitollisia! Nimittäin, pitkästä välimatkasta Tarton ja Tallinnan välillä johtuen joudumme ottamaan aina tytöt mukaan silloin, kun molemmat osallistumme palaveeraamiseen. Tällä kertaa meitä pidettiin vähän jännityksessä, kun vasta myöhään kokousta edeltävänä iltana varmistui lastenhoito. Hätiin saimme Anniinan, kv-linjalaisen, joka omana vapaa-aikanaan oli valmis auttamaan. Alttiutta oli myös konsistoriumin puolella. Kun saavuimme paikalle, toimiston naisväki heti tarjoutui katsomaan lastemme perään. No, sille ei onneksi ollut tarvetta. Sen sijaan kovempi juttu oli se, että meidän tytöt saivat leikkiä kanslerin leluilla 🙂  – ilmeisesti eivät meidän tytöt olleet ensimmäiset nuoret vieraat siinä työyhteisössä, kun kerran lelutkin olivat jo olemassa. Mukavaa vaihteluahan se varmasti oli, kun välillä saa muiden jutuilla leikkiä, vaikka omakin matkavarustus oli mukana.

SOOLALEIVAPIDU (TUPARIT)

Eilen sunnuntaina vietimme uuden asunnossamme kristillisiä tupareita elikkä meillä oli kodinsiunaus. Itse asiassa olemme ehtineet asuneet täällä jo jonkin aikaa. Avaimet saimme käteen marraskuun ensimmäisenä ja siitä alkoi tavaroiden kuskaus hiljalleen. Ensimmäisen yön nukuimme täällä aivan marras-joulukuun vaihteessa. Mitään varsinaista muuttokuormaa emme siis tehneet vaan kuskailin tavaroita aina pakettiautollisen kerrallaan. Sen verran meillä oli kyllä apuja, että kaikkein raskaimman homman tein yhdessä nääläni eli lankomieheni kanssa, joka purki kaikki kaapit ja yhdessä ne sitten tuotiin autolla tänne ja purettiin autotalliin. Myös pakastin siirtoon sain apua Sakesta.
Vaikka varsinaisesti emme uutta asuntoa etsineetkään, niin se vain tulla tupsahti. Itse asiassa, jossain vaiheessa jo päätinkin, että meidän lähtö sieltä edellisestä paikasta ei saa tapahtua ennen kuin on todellakin pakko. Kesällä meillä oli kyllä kaikenlaista kiikarissa, mutta katsomaan päästiin vain joitain ihan kelvottomia tai toivottomia vaihtoehtoja. Syitä oli monia. Ehkä tavallisin niistä oli se, että kämppä oli juuri mennyt. Monissa kohteissa välittäjä tarkastuksen jälkeen ilmoitti, että asunto ei olekaan vuokralla tai että se on laitettukin pitkän harkinnan jälkeen myyntiin. Voi tietenkin olla, että kun me rehellisesti esittelimme itsemme, keskittyen mielestämme sellaisiin asioihin, mitkä meistä vuokranantajana tuntuisivat houkuttelevilta puolilta potentiaalisessa vuokralaisessa, niin omistajat kavahtivatkin meitä. Niin ja monta oli myös niitä, joissa netissä ollut kuvaus ei vastannut todellisuutta. Tavallisin puute oli autotalli, joka oli muutettu varastotilaksi niin, ettei sinne enää mahtunut autoa. No, emme mekään sinne autoamme suunnitelleet laittavamme kuin ”äärimmäisessä” hädässä. Talvisaikaan kai ei olekaan tehokkaampaa tapaa saada auto ruostumaan kuin säilyttää sitä (puoli)lämpimässä tallissa. Varmuuden vuoksi kuitenkin testasimme senkin puolen ja koukun kanssa noin viisi ja puolimetrinen pikkubussimme mahtui, jos ei nyt ihan heittämällä sisään, niin mahtui kuitenkin ja ympärille jäi vielä tilaa.
Kuten jo edellä mainitsin, niin myös tarvittava apu järjestyi. Nimittäin aivan ihmeellisesti lankomiehen piti juuri niinä tiettyinä päivinä olla täällä Virossa, kun meillä oli sitä avun tarvetta. Sitten hän meni takaisin Ahvenanmaalle jatkamaan töitään. Ja vielä uudestaan, joku viikko myöhemmin Taivaan Isä lähetti hänet kaappien kasailuapuun tänne niin, että kaikki on nyt enemmän tai vähemmän kunnossa. Ero edelliseen paikkaan/muuttoon oli huikea, sillä vasta vain parisen viikkoa ennen uuden pahvilaatikkorumban aloittamista, olivat siellä viimeisetkin pahvilaatikot purettu ja tavarat ja asiat löytäneet oman paikkansa. No, täällä on tätä säilytystilaa sen verran enemmän, kun tämä on pikkuisen vanhempi talo ja erilaisella filosofialla rakenettu erilaiselle yksikölle. Myös omistajaperheessä on kaksi lasta.
Sitten eiliseen. Paavalin seurakunnassa järjestetään joka maanantaiaamu rukoushetki alkaneen työviikon johdosta. Sen joukkon päätimme siis kutsua kodinsiunaukseemme. Aamupiirissä käy parisenkymmentä ihmistä ja monet heistä ovat vapaaehtoisia eläkeläisiä. Liukkaasta ajankohdasta ja pimeästä ajasta johtuen juuri tämä vapaaehtoisten joukko jäi pois. Alunperin olimme miettineet valoisaa ajankohtaa juuri niiden poisjäämisten takia, mutta sitten muistimme, että olimme lupautuneet Suomi-koulun porukoiden kanssa menemään teatteriin ja niinpä juhla pääsi alkamaan vasta kolme tuntia myöhemmin. Yritimme kyllä olla tarkkoja myös vieraskirjan kanssa, että olisimme saaneet kaikkien nimet muistiin, mutta niin siinä vain kävi, että ainakin pari kuittausta jäi tekemättä. No, kyllä sieltä vieraskirjasta silti melkein 20 nimeä löytyi. Paikalla olivat molemmat seurakunnan papit, joista isä Joel toimitti kodinsiunauksen. Puheessaan hän viittasi moneen tuttuun Raamatun jakeeseen ja saimme kuulla monia lupauksia siitä kuinka Jumala pitää meistä huolen. Lupauksia kuulimme myös siitä, kuinka Jumala voi käyttää meitä omassa työssään sekä rukoilimme, että niin myös tapahtuisi. Myös ”meidän jakeemme” elikkä Psalmien kirjan 127 psalmin sanat, jotka on kaiverrettuna sormuksiimme, kuulimme muistutuksena. Puheen jälkeen oli vielä Isä Meidän rukous sekä lauloimme virren ”Jumala onpi Linnamme”.
Joku teistä ehkä miettii, että kuinka tavallista Virossa on, että järjestetään kodinsiunaus. Valitettavasti jään tässä kohtaa vastauksen velkaa, mutta täytyypä kysyä. Sen sijaan sen olen kyllä kuullut, että rippikeskustelujen yhteydessä on joitakin kertoa päädytty järjestäämään kodinsiunaus.

Eilen sunnuntaina vietimme uuden asunnossamme kristillisiä tupareita elikkä meillä oli kodinsiunaus. Itse asiassa olemme ehtineet asuneet täällä jo jonkin aikaa. Avaimet saimme käteen marraskuun ensimmäisenä ja siitä alkoi tavaroiden kuskaus hiljalleen. Mitään varsinaista muuttokuormaa emme siis tehneet vaan kuskailin tavaroita aina autollisen kerrallaan. Sen verran oli kyllä apuja, että kaikkein raskaimman homman tein yhdessä lankomieheni kanssa, joka purki kaikki kaapit ja yhdessä vietiin autolla. Myös pakastin siirtoon sain apua Sakesta. Vaikka varsinaisesti emme uutta asuntoa etsineetkään, niin se vain tulla tupsahti. Itse asiassa, jossain vaiheessa jo päätinkin, että meidän lähtö edellisestä paikasta ei saa tapahtua ennen kuin on todellakin pakko. Kesällä meillä oli kaikenlaista kiikarissa, mutta katsomaan päästiin vain joitain ihan kelvottomia tai toivottomia vaihtoehtoja. Syitä oli monia. Ehkä tavallisin niistä oli se, että kämpää oli juuri mennyt. Monissa kohteissa välittäjä tarkastuksen jälkeen ilmoitti, että asunto ei olekaan vuokralla tai että se on laitettukin pitkän harkinnan jälkeen myyntiin. Voi tietenkin olla, että kun me rehellisesti esittelimme itsemme, keskittyen mielestämme sellaisiin asioihin, mitkä meistä vuokranantajana tuntuisivat houkuttelevilta puolilta potentiaalisessa vuokralaisessa, niin omistajat kavahtivat meitä. Niin ja monia oli myös niitä, joissa netissä ollut kuvaus ei vastannut todellisuutta. Tavallisin puute oli autotalli, joka muutettu varastotilaksi niin, ettei sinne enää mahtunut autoa. No, emme mekään sinne autoamme suunnitelleet laittavamme kuin ”äärimmäisessä” hädässä. Talvisaikaan kai ei olekaan tehokkaampaa tapaa saada autoa ruostumaan kuin säilyttää sitä (puoli)lämpimässä tallissa. Varmuuden vuoksi kuitenkin testasimme senkin puolen ja koukun kanssa noin viisi ja puolimetrinen pikkubussimme mahtui, jos ei nyt ihan heittämällä sisään, niin mahtui kuitenkin ja ympärille jäi vielä tilaa. Kuten jo edellä mainitsin, niin myös tarvittava apu järjestyi. Nimittäin aivan ihmeellisesti lankomiehen piti juuri niinä tiettyinä päivinä olla täällä Virossa, kun meillä oli sitä avun tarvetta. Sitten hän meni takaisin Ahvenanmaalle. Ja vielä uudestaan, joku viikko myöhemmin Taivaan Isä lähetti hänet kaappien kasailuapuun tänne niin, että kaikki on nyt enemmän tai vähemmän kunnossa. Ero edelliseen paikkaan/muuttoon oli huikea, sillä vasta vain parisen viikkoa ennen uuden pahvilaatikkorumban aloittamista, olivat viimeisetkin pahvilaatikot purettu ja tavarat ja asiat löytäneet oman paikkansa. No, täällä on tätä säilytystilaa sen verran enemmän, kun tämä on pikkuisen vanhempi talo ja erilaisella filosofialla rakenettu erilaiselle yksikölle. Myös omistajaperheessä on kaksi lasta. Sitten  eiliseen. Paavalin seurakunnassa järjestetään joka maanantaiaamu rukoushetki alkaneen työviikon johdosta. Sen joukkon päätimme siis kutsua kodinsiunaukseemme. Aamupiirissä käy parisenkymmentä ihmistä ja monet heistä ovat vapaaehtoisia eläkeläisiä. Liukkaasta ajankohdasta ja pimeästä ajasta johtuen juuri tämä vapaaehtoisten joukko jäi pois. Alunperin olimme miettineet valoisaa ajankohtaa juuri tästä syystä, mutta sitten muistimme, että olimme lupautuneet Suomi-koulun porukoiden kanssa menemään teatteriin ja niinpä juhla pääsi alkamaan vasta kolme tuntia myöhemmin. Yritimme kyllä olla tarkkoja myös vieraskirjan kanssa, niin siinä vain kävi, että ainakin pari kuittausta jäi tekemättä, mutta kyllä sieltä vieraskirjasta melkein 20 nimeä löytyi. Paikalla olivat myös molemmat seurakunnan papit, joista isä Joel toimitti kodinsiunauksen. Puheessaan hän viittasi moneen tuttuun Raamatun jakeeseen ja saimme kuulla monia lupauksia siitä kuinka Jumala pitää meistä huolen. Lupauksia kuulimme myös siitä, kuinka Jumala voi käyttää meitä omassa työssään sekä rukoilimme, että niin myös tapahtuisi. Myös ”meidän jakeemme” elikkä Psalmien kirjan 127 psalmin sanat, jotka on kaiverrettuna sormuksiimme, kuulimme muistutuksena. Puheen jälkeen oli vielä Isä Meidän rukous sekä lauluimme virren ”Jumala onpi Linnamme”. Joku teistä ehkä miettii, että kuinka tavallista Virossa on, että järjestetään kodinsiunaus. Valitettavasti jään tässä kohtaa vastauksen velkaa, mutta täytyypä kysyä. Sen sijaan sen olen kyllä kuullut, että rippikeskustelujen yhteydessä on joitakin kertoa päädytty järjestäämään kodisiunaus.