HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Lauantaina oli kirkossamme kolmen maan eli Balttian yhteinen kyyditysten vuosipäivän muistojumalanpalvelus. Sen toimittivat kolme baltialaista pappia, liettualainen ortodoksibaatjuska ja lättiläinen ja virolainen olivat luterilaisia paimenia. Koska minulle ei ollut mitään virkaa, niin valitsin sen kaikkein tärkeimmän tehtävän ja seisoin ovella ja jaoin ”ohjelmalehteä” ja toivotin kaikki paikalle saapuneet henkilökohtaisesti tervetulleeksi. Yhteensä meitä oli minun laskujeni mukaan kahdeksisenkymmentä, mielummin yli kuin alle. Ja mikä minua tilaisuudessa yllätti, oli se, että paikalle oli tullun niin paljon nuoria. Toki vanhuksiakin oli, sellaisia, joiden vanhempia oli kyyditetty Siperiaan ja joilla oli ”omakohtainen” suru menetetyn vanhemman tai vanhempien johdosta.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli tarjolla kahvia, teetä ja piirakoita ja ohjelma jatkui vielä parisen tuntia myöhemmin monologilla, joka pohjautui lättiläisen vangin päiväkirjoihin. Minä en jäänyt enää sitä seuraamaan vaan suihkin kauppaan ostoksille – jääkaappi ammotti tyhjyyttään vajaan viikon poissaolon jälkeen. Illalla saimme vielä vieraaksi sen virolaispapin, toisen, joka säännöllisesti käy pitämässä jumalanpalveluksia Viron valtion rahoittamana ja siis Virosta käsin. Tuona lauantaina ilmestyi myös touko-kesäkuun ”Peterburi teataja” eli seurakunnan ja kulttuuriseuran yhteinen uutiskirje. Tälläkään kertaa siinä ei ollut mitään mainintaa minun pitämistä jumiksista. Virolaisen papin jumalanpalvelusaikataulu oli kyllä. Sanotaan, että Virossa maaperä evankeliumin kuuluttamiselle on kovaa, mutta kyllä se täällä Pietarissa on vielä monin verroin kovempaa, kun seurakuntakaan ei halua tiedottaa kaikista omista vironkielisistä jumalanpalveluksistaan.

Sunnuntaina oli jälleen jumalanpalvelus ja erityiseksi sen teki se, että oli konfirmaatio. Vaikka konfirmoimme vain yhden ihmisen, niin se oli suuri juhla – paikalla meitä tosin ei ollut kuin alun toistakymmentä. Myös jumalanpalveluksen jälkeinen kahvi-tee-hetki oli oikein lämmin – ensimmäistä kertaa varmaan tuntui, että oli perhe koolla. Elämme siis kuitenkin pienten alkujen päiviä. Ainakin niin haluan uskoa.

Illalla pistettiin vielä elämä risaiseksi ja käytiin ravintolassa syömässä. Meidän kulmilla niitä on hurja määrä ja valitsimme tuosta Fontakan puolelta azerbaijanilaisen ravintolan, jossa olimme olleet jo kerran aikaisemmin herkuttelemassa business-lunchilla kuten täällä lounastarjousta kutsutaan. Tälläkään kertaa ruoassa ei ollut moittimista, mutta sen sijaan palvelun nopeus ontui. Meillä taisi mennä kaikkiaan siellä aikaa kolmisen tuntia ja kellonajasta johtuen Lillin ja tyttöjen piti lähteä esimmäisessä rintamassa ja minä jäin vielä odottamaan laskua ja sen maksamista.

Maanantaisin olen yrittänyt pitää vapaapäivää, mutta kun kutsu kävi, niin pitihän sitä mennä. Siinä tohinassa unohtui viedä passikopiotkin ”konttorille” rekisteröintiä varten – onneksi ko. asian hoitamiseen on luvattu useampi päivä.

Olimme siis kotikäynnillä yhden seurakuntalaisemme luona, joka ensi vuonna täyttää jo huikeat 90 vuotta – en aluksi edes uskonut, kun Lilliltä kuulin hänen ikänsä. Vierailulla saimme taas ja jälleen huomata, kuinka pieni maailma on. Emännällämme nimittäin on sukulaisia Keski-Virossa ja kuinka ollakaan nuo mainitut henkilöt kuuluvat myös ystäväpiiriimme. No, Facebookin kautta lähti illalla kuva isotädistä Viroon.

Koska erityisesti näin kesäaikaan on vaikea löytää lastenhoitajaa – sopivat tutut lomailevat kotiseuduillaan – niin jouduimme jättämään tytöt kahdestaan. Vähän kyllä jännitti, kun ovat sellaisia ”kuuma-Kyllejä”, mutta hyvin oli mennyt – kotiin lähtiessämme saimme heiltä vielä luvan käydä kaksistaan kaupassa ja tällä kertaa se oli K-Ruoka, joka sattui ensimmäisen kerran reitillemme.

Niin ja taas kerran saimme huomata, että kyllä navigaattori on hyvä juttu. Nimittäin yhdestä kohtaa olikin laitettu tie poikki ja niinpä piti etsiä ulospääsy umpikujaan. Navigaattorin hyvä puoli on siinä, että se elää mukana matkan edetessä ja niinpä on ihan sama mihin suuntaan liikut, niin aina pika-pikaa on näytöllä uusi ja paras mahdollinen reittisuositus sinne, mihin olet menossa.

Ja varjelustakin saimme kokea. Nimittäin autoa peruuttamalla paikalleen parkkeeratessani en huomannut, että takana olleesta puusta oli oksa katkaistu, mutta kolmisenkymmentä senttiä oli kuitenkin vielä jätetty. Niinpä tummetun lasin takaa en sitten huomannut tynkää ja täräytin siihen. Se varjelus asiassa tuli mukaan siinä kohtaa, kun tuo halkaisijaltaan noin kymmensenttinen oksantynkä osui takalasinpyykimeen ja katkaise sen varren. Jos siis se vinoon leikattu oksantyngän reuna olisi ollut pari senttiä korkeammalla tai alemmalla, niin se olisi kolahtanut suoraan takalasiin ja satavarmasti särkenyt sen. Uusi lasi tummennuksineen olisi tullut todennäköisesti maksamaan useamman sadan euron verran. Kiitos Isä, että kuljet edellämme!

Tiistaina pidin sitten vapaapäivää, vaikka kävinkin konttorilla rekisteröintiasioissa. Olin myös ajatellut, että olisin mennyt käymään kirkolla saarnan valmistelun merkeissä, kun nyt ei ole sellaista rauhaa kotosalla, kun tytöt ovat kesälomalla, mutta Lillin kotikäynti pisti sen homman jäihin. Niinpä olimmekin sitten kotosalla kolmistaan ja Lilli surrasi maailmalla.

Keskiviikkona sitten oli saarnan vuoro. Ensin alkuun tuntui, että hommasta ei tule mitään, kun viereisessä jossain lähellä (rakennuksen sisällä kuitenkin) pimputeltiin ihmeellisesti pianoa (minusta siellä kyllä sellaista ei ole yhdessäkään huoneessa) – taisi olla kysymys virittämisestä – mutta kyllä sekin ”konsertiksi” muuttui lopuksi ja loppui aikanaan. Seurasi hiljaisuus ja minäkin pääsin hommiin.

Torstai oltiin taas kotikäynnillä sen saman mummon luona, jonka luona Lilli kävi tiistaina. Tällä kertaa vuorossa oli vironkielisten kirjojen haku. Antaja halusi antaa ne pois, koska omassa perheessään hänellä ei ole ketään viron kieltä taitajaa – toimitamme ne myöhemmin seurakuntaan, josta ne ajallaan lähtevät ”loppusijoituspaikkaansa”, jonka toivomme löytyvän ruotsalaiselta kirkolta. Siellä on nimittäin haluja ottaa vastaan ”luterilaista” kirjallisuutta.

Ja koska meillä oli tytöt mukana, niin lähdin ”erotuomariksi” autoon heti kirjat saatuani. Lilli jäi vielä jutustelemaan hetkeksi Olga-rouvan kanssa. Sieltä selvittyämme lähdimme IKEAan, kun matkaa sinne ei ollut enää kuin pari, kolme kilometriä. Kierros alkoi kellonajasta johtuen ruokalasta ja sitten täysillä vatsoila tyttöjen piti mennä leikkimään ”Smolandiaan”, jonne täällä Venäjällä otetaan ”hoitoon” vielä peräti yhdeksänvuotiaskin. Itse asiassa seinällä näkyi mitta, jossa oli kaksi lukua 90 ja 150. Jos yläraja on 150, niin meidän tytöt voivat käydä leikkimässä varmaan vielä pari vuotta. 8?). Vaan eipä napannut tällä kertaa – edessä oli kahdeksan lasta – ja niinpä kiersimme kodintarvikeosaston nelistään. Hymyssä suin katselin tuotteiden nimiä, jotka oli yritetty kirjoittaa venäjäksi niin, että ääntämisasu muistuttaisi alkuperäistä. Itse asiassa sellainen ulkomaisten juttujen ”matkiminen” on täällä Venäjällä aika tavallista – kuljimme mm. Grand Kanjon (Гранд Каньюн) nimisen kauppakeskuksen ohi. Niin ja tietenkin IKEAn ruokapuodin kautta piti myös käydä ja tarttuihan sieltäkin jotain vielä mukaan. Kotona sitten huomasin, että kierrokseen meillä oli mennyt aikaa kokolailla tarkkaan kuusi tuntia. Kyllä on Pietari iso!

Tänään on siellä Suomessa juhannusaatto. ”Päivänsankari” oli aikanaan omalle kutsumukselleen kuuliainen, joten ollaan mekin, joille se jo on selvinnyt. Kaikille kuitenkin hyvää ja siunattua juhannusta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s