HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Lauantaina oli kirkossamme kolmen maan eli Balttian yhteinen kyyditysten vuosipäivän muistojumalanpalvelus. Sen toimittivat kolme baltialaista pappia, liettualainen ortodoksibaatjuska ja lättiläinen ja virolainen olivat luterilaisia paimenia. Koska minulle ei ollut mitään virkaa, niin valitsin sen kaikkein tärkeimmän tehtävän ja seisoin ovella ja jaoin ”ohjelmalehteä” ja toivotin kaikki paikalle saapuneet henkilökohtaisesti tervetulleeksi. Yhteensä meitä oli minun laskujeni mukaan kahdeksisenkymmentä, mielummin yli kuin alle. Ja mikä minua tilaisuudessa yllätti, oli se, että paikalle oli tullun niin paljon nuoria. Toki vanhuksiakin oli, sellaisia, joiden vanhempia oli kyyditetty Siperiaan ja joilla oli ”omakohtainen” suru menetetyn vanhemman tai vanhempien johdosta.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli tarjolla kahvia, teetä ja piirakoita ja ohjelma jatkui vielä parisen tuntia myöhemmin monologilla, joka pohjautui lättiläisen vangin päiväkirjoihin. Minä en jäänyt enää sitä seuraamaan vaan suihkin kauppaan ostoksille – jääkaappi ammotti tyhjyyttään vajaan viikon poissaolon jälkeen. Illalla saimme vielä vieraaksi sen virolaispapin, toisen, joka säännöllisesti käy pitämässä jumalanpalveluksia Viron valtion rahoittamana ja siis Virosta käsin. Tuona lauantaina ilmestyi myös touko-kesäkuun ”Peterburi teataja” eli seurakunnan ja kulttuuriseuran yhteinen uutiskirje. Tälläkään kertaa siinä ei ollut mitään mainintaa minun pitämistä jumiksista. Virolaisen papin jumalanpalvelusaikataulu oli kyllä. Sanotaan, että Virossa maaperä evankeliumin kuuluttamiselle on kovaa, mutta kyllä se täällä Pietarissa on vielä monin verroin kovempaa, kun seurakuntakaan ei halua tiedottaa kaikista omista vironkielisistä jumalanpalveluksistaan.

Sunnuntaina oli jälleen jumalanpalvelus ja erityiseksi sen teki se, että oli konfirmaatio. Vaikka konfirmoimme vain yhden ihmisen, niin se oli suuri juhla – paikalla meitä tosin ei ollut kuin alun toistakymmentä. Myös jumalanpalveluksen jälkeinen kahvi-tee-hetki oli oikein lämmin – ensimmäistä kertaa varmaan tuntui, että oli perhe koolla. Elämme siis kuitenkin pienten alkujen päiviä. Ainakin niin haluan uskoa.

Illalla pistettiin vielä elämä risaiseksi ja käytiin ravintolassa syömässä. Meidän kulmilla niitä on hurja määrä ja valitsimme tuosta Fontakan puolelta azerbaijanilaisen ravintolan, jossa olimme olleet jo kerran aikaisemmin herkuttelemassa business-lunchilla kuten täällä lounastarjousta kutsutaan. Tälläkään kertaa ruoassa ei ollut moittimista, mutta sen sijaan palvelun nopeus ontui. Meillä taisi mennä kaikkiaan siellä aikaa kolmisen tuntia ja kellonajasta johtuen Lillin ja tyttöjen piti lähteä esimmäisessä rintamassa ja minä jäin vielä odottamaan laskua ja sen maksamista.

Maanantaisin olen yrittänyt pitää vapaapäivää, mutta kun kutsu kävi, niin pitihän sitä mennä. Siinä tohinassa unohtui viedä passikopiotkin ”konttorille” rekisteröintiä varten – onneksi ko. asian hoitamiseen on luvattu useampi päivä.

Olimme siis kotikäynnillä yhden seurakuntalaisemme luona, joka ensi vuonna täyttää jo huikeat 90 vuotta – en aluksi edes uskonut, kun Lilliltä kuulin hänen ikänsä. Vierailulla saimme taas ja jälleen huomata, kuinka pieni maailma on. Emännällämme nimittäin on sukulaisia Keski-Virossa ja kuinka ollakaan nuo mainitut henkilöt kuuluvat myös ystäväpiiriimme. No, Facebookin kautta lähti illalla kuva isotädistä Viroon.

Koska erityisesti näin kesäaikaan on vaikea löytää lastenhoitajaa – sopivat tutut lomailevat kotiseuduillaan – niin jouduimme jättämään tytöt kahdestaan. Vähän kyllä jännitti, kun ovat sellaisia ”kuuma-Kyllejä”, mutta hyvin oli mennyt – kotiin lähtiessämme saimme heiltä vielä luvan käydä kaksistaan kaupassa ja tällä kertaa se oli K-Ruoka, joka sattui ensimmäisen kerran reitillemme.

Niin ja taas kerran saimme huomata, että kyllä navigaattori on hyvä juttu. Nimittäin yhdestä kohtaa olikin laitettu tie poikki ja niinpä piti etsiä ulospääsy umpikujaan. Navigaattorin hyvä puoli on siinä, että se elää mukana matkan edetessä ja niinpä on ihan sama mihin suuntaan liikut, niin aina pika-pikaa on näytöllä uusi ja paras mahdollinen reittisuositus sinne, mihin olet menossa.

Ja varjelustakin saimme kokea. Nimittäin autoa peruuttamalla paikalleen parkkeeratessani en huomannut, että takana olleesta puusta oli oksa katkaistu, mutta kolmisenkymmentä senttiä oli kuitenkin vielä jätetty. Niinpä tummetun lasin takaa en sitten huomannut tynkää ja täräytin siihen. Se varjelus asiassa tuli mukaan siinä kohtaa, kun tuo halkaisijaltaan noin kymmensenttinen oksantynkä osui takalasinpyykimeen ja katkaise sen varren. Jos siis se vinoon leikattu oksantyngän reuna olisi ollut pari senttiä korkeammalla tai alemmalla, niin se olisi kolahtanut suoraan takalasiin ja satavarmasti särkenyt sen. Uusi lasi tummennuksineen olisi tullut todennäköisesti maksamaan useamman sadan euron verran. Kiitos Isä, että kuljet edellämme!

Tiistaina pidin sitten vapaapäivää, vaikka kävinkin konttorilla rekisteröintiasioissa. Olin myös ajatellut, että olisin mennyt käymään kirkolla saarnan valmistelun merkeissä, kun nyt ei ole sellaista rauhaa kotosalla, kun tytöt ovat kesälomalla, mutta Lillin kotikäynti pisti sen homman jäihin. Niinpä olimmekin sitten kotosalla kolmistaan ja Lilli surrasi maailmalla.

Keskiviikkona sitten oli saarnan vuoro. Ensin alkuun tuntui, että hommasta ei tule mitään, kun viereisessä jossain lähellä (rakennuksen sisällä kuitenkin) pimputeltiin ihmeellisesti pianoa (minusta siellä kyllä sellaista ei ole yhdessäkään huoneessa) – taisi olla kysymys virittämisestä – mutta kyllä sekin ”konsertiksi” muuttui lopuksi ja loppui aikanaan. Seurasi hiljaisuus ja minäkin pääsin hommiin.

Torstai oltiin taas kotikäynnillä sen saman mummon luona, jonka luona Lilli kävi tiistaina. Tällä kertaa vuorossa oli vironkielisten kirjojen haku. Antaja halusi antaa ne pois, koska omassa perheessään hänellä ei ole ketään viron kieltä taitajaa – toimitamme ne myöhemmin seurakuntaan, josta ne ajallaan lähtevät ”loppusijoituspaikkaansa”, jonka toivomme löytyvän ruotsalaiselta kirkolta. Siellä on nimittäin haluja ottaa vastaan ”luterilaista” kirjallisuutta.

Ja koska meillä oli tytöt mukana, niin lähdin ”erotuomariksi” autoon heti kirjat saatuani. Lilli jäi vielä jutustelemaan hetkeksi Olga-rouvan kanssa. Sieltä selvittyämme lähdimme IKEAan, kun matkaa sinne ei ollut enää kuin pari, kolme kilometriä. Kierros alkoi kellonajasta johtuen ruokalasta ja sitten täysillä vatsoila tyttöjen piti mennä leikkimään ”Smolandiaan”, jonne täällä Venäjällä otetaan ”hoitoon” vielä peräti yhdeksänvuotiaskin. Itse asiassa seinällä näkyi mitta, jossa oli kaksi lukua 90 ja 150. Jos yläraja on 150, niin meidän tytöt voivat käydä leikkimässä varmaan vielä pari vuotta. 8?). Vaan eipä napannut tällä kertaa – edessä oli kahdeksan lasta – ja niinpä kiersimme kodintarvikeosaston nelistään. Hymyssä suin katselin tuotteiden nimiä, jotka oli yritetty kirjoittaa venäjäksi niin, että ääntämisasu muistuttaisi alkuperäistä. Itse asiassa sellainen ulkomaisten juttujen ”matkiminen” on täällä Venäjällä aika tavallista – kuljimme mm. Grand Kanjon (Гранд Каньюн) nimisen kauppakeskuksen ohi. Niin ja tietenkin IKEAn ruokapuodin kautta piti myös käydä ja tarttuihan sieltäkin jotain vielä mukaan. Kotona sitten huomasin, että kierrokseen meillä oli mennyt aikaa kokolailla tarkkaan kuusi tuntia. Kyllä on Pietari iso!

Tänään on siellä Suomessa juhannusaatto. ”Päivänsankari” oli aikanaan omalle kutsumukselleen kuuliainen, joten ollaan mekin, joille se jo on selvinnyt. Kaikille kuitenkin hyvää ja siunattua juhannusta!

Advertisement

TERKUT VIROSTA!

Taas ollaan oltu tienpäällä. Ensin olin viikon Suomessa asioita hoitelemassa ja heti pikapyörähdyksen jälkeen piti taas lähteä uudelle kierrokselle. Pietarissa ehdin vain valmistella ja pitää jumalanpalveluksen ja sitten oli taas aika nostaa kytkintä.

No, oli tuossa sunnuntaipäivässä pari muutakin kohokohtaa. Ensinnäkin se, kun seurakuntamme vanhin jäsen, jolle kävin pääsiäisen tienoilla jakamassa ehtoollista ensin kotona ja sitten vielä sairaalassa, pääsi tulemaan kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen kahvilla oli kiva kuulla lisää tuon 97-vuotiaan rouvan elämästä – nauru siinä hersyi, kun hän humoristisesti kertoi menneestä ajasta. Kirkkokahvin jälkeen oli vielä päälle viimeinen rippikoulutunti. Parhaimmillaan oppilaita tuossa vironkielisessä ryhmässä oli kolme, mutta loppuun asti selvisi kuitenkin vain valitettavasti yksi. Hänet konfirmoidaan ensi sunnuntaina eli 14.6.

Maanantaiaamulla vähän kymmenen jälkeen sitten suuntasimme Volvon nokan kohti Viroa. Matka-aika, ruuhka-ajan jo mentyä, Ivangorodin tulliin on meiltä kaksi ja puoli, kolme tuntia. Matkalla meillä on yleensä aina yksi veskipysähdys ja tankkaamme myös Ivangorodin Nesteellä juuri ennen tulliin ajoa. Tällä kertaa tulliin saapuessamme edellämme oli ehkä reilun tusinan verran autoja, mutta aluksi jono ei liikkunut – jollain ilmeisesti ei ollut asiat parhaassa mahdollisessa ”jamassa” (ven. kuoppa), joten hommat näyttivät seisovan. Lopulta kuitenkin tuli meidän vuoromme ja pientä ”pöllöilyä” seuranneen mieluisan juttutuokion jälkeen puomi nousi ja saimme jatkaa matkaa. Myös Narvan puolella oli jonoa ja vissiin parin tunnin odottelujen jälkeen kiersimme Narvan raatitorille, jonka Lilli halusi käydä ”ikuistamassa”. Ilma oli mitä parhain. Sieltä suuntasimme Sillamäelle myöhäiselle lounaalle ja sen jälkeen matkamme kohti Tallinnaa jatkui. Sinne emme kuitenkaan päässeet menemään suorinta tietä, koska yksi silta oli remontissa – kiertoa tuli aika lailla.

Ensimmäinen yömajamme oli siis pääkaupunkiseudulla Viimissä yhden kummityttäreni perheen luona. Hänen onnitelemisensa oli tämänkertaisen reissumme toinen ”syy”. Eliisellä oli juuri edellisenä päivänä ollut syntymäpäivä ja lisäksi hän saa peruskoulun tänä keväänä päätökseen. Kolmesta ”tentittävästä” aineesta hän oli jo ehtinyt suorittaa kaksi ja niistä oli plakkarissa paras arvosana. Vielä jäljellä olevasta kolmannestakin varmaan tuli se paras, kun kysymyksessä on englanti – perhe on asunut vuosia englantia puhuvissa maissa. Olipa kiva tavata noita rakkaita ystäviä!

Viimsistä suuntasimme pienen ”kauppareissun” jälkeen kohti Tarttoa, jossa oli välipysähdys ja asioidenhoitoa ja sieltä jatkoimme Pühajärvelle kylpylään suosikkipaikkaamme – olimme tällä kertaa samassa huoneessa kuin viimeksikin – no, tuskin siellä oveen nimikylttiä sentään laitetaan ;?). Kyllä oli ihana käydä saunassa, pulahtaa veteen ja antaa vesisuihkun hieroa kehoa.

Hyvinnukutun yön jälkeen, naisväki ehti vielä käydä pulikoimassa aamullakin, söimme maittavan runsaan aamiaisen ja suuntasimme takaisin kohti Tarttoa. Siellä odotti parturi ja kampaaja sekä … autokorjaamo – varoitusvalo syttyi ja niinpä kiirehdin tutulle korjaamolle. Onneksi ehtivät päivän mittaan laittaa kylkeen kompjuutterin ja sen mukaan hapen ja bensiinin suhteessa oli hämminkiä. Taitaa olla ns. tyyppivika, kun löytyi varaosaliikkeen hyllystä valmiina ”õhumöötja” tai sitten kyseessä oli taas se edeltä valmistettu polku. ;?)

Vasta sitten, kun asiat Tartossa oli hoidettu, ehdimme myöhäiselle lounaalle, mutta seuraksemme saimme yhden entisen lastenhoitajamme äitinsä kanssa. Hän oli hiljattain mennyt naimisiin ja muuttaa kohta puoliin miehensä luo Saksaan – hänelläkin oli valmistujaiset tällä viikolla. Oli kiva tavata vielä ennen kuin hän muuttaa ”sinne” kauas!

Tartosta lähdimme kohti seuraavaa yöpaikkaa, joka oli Põltsamaalla. Vielä ennen kuin ehdimme yöpuulle kävimme morjestamassa yhtä Lillin luokkatoveria, jonka kotitalossa alakerrassa Lilli oli nuoruudessaan ehtinyt tovin asua. Hienoksi olivat taloaan laittaneet – melkein iski kateus eikä pelkästään sen takia, että joku saa asua omakotitalossa vaan myös sen takia, että joku osaa entisöidä vanhaa taloa niin hienosti. No, on kerrostalossakn hyviä puolia, toteaa Hannu hampaitaan kiristellen. 8?)

Seuraava päivä olikin sitten se varsinainen juhlan päivä – Lillin mummon 90 v. synttärit. Juhlat vietettiin samaisen ”majatalon” alakerrassa, jossa me yövyimme ja juhlimassa meitä oli lähes 20. Alunperin juhlijoita oli puolitoistakertaisesti, mutta sitten tuli kaikenlaisia voittamattomia yhteensattua ja moni halukas joutui jättämään juhlat väliin. Itse asiassa Lillin velikin meinasi joutua tuohon kerhoon, kun laivaväki meni tukilakkoon juuri edellisenä päivänä. Autopaikkaa nuori automies ei saanut, mutta pääsi sentään jalkamatkustajana laivaan mukaan ja bussilla Põltsamaalle. Vaikka koko päivään satoi ja erityisesti niinä hetkinä, kun Nana-mummon piti siirtyä autoon ja autosta, niin reippaasti tuo juhlakalu rollaatorinsa kanssa liikkui sateesta huolimatta.

Matkan jälkipuoliskolla Hannalla alkoi korvia särkemään, mutta siihenkin saimme avun vielä lähtöpäivän aamulla. Hänet otettiin paikallisessa terveyskeskuksessa vastaan, tutkittiin ja määrättiin lääke, joka saatiin apteekista mukaan. Homma toimi virolaiseen malliin eli kymppi plus.

Paluumatkaankin saimme helpotusta, kun Lillin veli tuli meidän kyydissä Narvaan tai paremminkin me hänen kyydissään. Minä sain pitää silmiä kiinni ja käväistä Höyhensaarilla sillä välin, kun Rein istui ratin takana.

Narvassa sitten kävimme vielä Prismassa ja sieltä suuntasimme tulliin testaamaan meille uutta ”ajastettua” tullia. Moinen systeemi muuten on tiedossa Suomeenkin ainakin kokeiluna maraskuusta lukien. Siis Suomen ja Venäjän rajalle. Ensin varataan netistä aika rajanylitykseen ja sitten mennään ajallaan odotusalueelle odottamaan. Sitten, kun oma rekisterinumero ilmestyy taululle, käydään maksamassa ylitys ja siirrytään tulliin, jonka edustalla taas jonotettaan ja tutkimusten jälkeen puomi nousee. Venäjän puolella asia tapahtuu ilman mafiaa hyvässä järjestyksessä.

Loppumatka Pietariin sujuikin sitten hienosti – juuri silloin kuin piti päästä vessaan ilmestyi näkyviin bensa-aseman ”hintapaalu” eikä näinkäänpäin ollut ruuhkia. Itse asiassa Pietari oli suht livahtanut vissiin datsoillee, kun kaupunki oli perjantai-iltana vähän ennen kahdeksaa melkein autio. No, silti paluumatkaan rajalta kotiin meni kaksi tuntia ja kolme varttia eli suht sama kuin mennessäkin. Mukava olla jälleen kotona!

Niin sellainen hauska juttu vielä kävi siellä Narvan tullin odotusalueen maksujonossa, että edessäni ollut nainen kiinnitti huomioni – näytti todella vahvasti juutalaiseslta ja kuinka ollakaan, pian huomasin, että venäläisen (auton) rekisteriotteen alla oli Israelin passi. ;?)

VIIKKO SUOMESSA

Huh hellettä! Mukava olla taas kotona Pietarissa. Takana on kiireinen ja vaiherikas viikko enkä tiedä, kuinka osaisin riittävästi kiittää Isää hyvästä huolenpidosta. No, sujuiksi ei tietenkään pääse, mutta kiitollisuuden tunne on niin VALTAVA!

Matkani ajankohdan säätelivat kaksi asiaa: vuokralaisten lähtö ja lääkärikäynti. Kiusaus oli kyllä ajella edestakaisin, kun Allegrolla homma käy niin näpsäkkään, mutta koska oli asioita hoidettavana myös Suomen päässä, sellaisia, jotka piti hoitaa mielummin nyt kuin kuukauden päästä, niin purin hammasta ja olin yhtä soittoa.

Ensimmäinen koettelemus oli asunnon vastaanotto ja henkisesti olin jo varautunut järkytykseen, kun vuokralaiselta oli tullut ”sellaisia” viestejä. No, pahin ei toteutunut, päinvastoin, ikinä en ole ottanut niin tip-top kunnossa olevaa asuntoa vastaan!

Maallista isäänikin ehdin käydä katsomassa useamman kerran ja kuten jo kirjoitinkin Facebookissa, sain tavata myös lapsuuden perheeni perhepapin.

Pihatöitäkin tuli tehtyä – sopivasti alussa ja lopussa oli aurinkoa niin, että sain vanhempieni pienen pihapläntin nurmikon leikatttua. Tapasin myös lankomieheni, kun hän kävi tasaamassa pensasaidan. Siinäkin hommassa oli johdatusta, kun kaikki muut päivät sillä viikolla hällä oli ollut pitkiä päiviä, mutta siis juuri tuo torstai ”sattui” olemaan lyhempi päivä.

Autonkin sain huollatettua. Kysymyksessä oli se ”Punainen Parooni” eli syksyllä hankkimamme punainen Volvo. Alussa silloin syksyllä ehdin kyllä jo pelästyä, että olin ostanut ns. pommin, mutta nyt sekin epäilys todistettiin vääräksi. Työtä oli kyllä paljon, mutta lähinnä huoltotoimenpiteitä. Valitsin isomman huollon, kun edellinen omistaja oli itse omin nokkineen huollellut autoa. Myös jakopäään hihna piti vaihtaa ja kuinka ollakaan takajarruista menivät levyt ja palat uusiksi. Taas tuli tunne, että olen saanut ”ajella” edellä valmistettua polkua. Nimittäin hihnan neljän vuoden takaraja oli ylittynyt viimekuun puolella. Myös jarrut olivat vielä ok, mutta joku katsastusmies olisi saattanut jo pyytää palojen uusimista – siinä säästyi uusintakatsastuksen hinta. ;?) Samoin raidetangosta sisäpuolelta piti vaihtaa pää. Sekin tuli sopivasti ennen kuin klappi ehti rikkomaan muuta. Polttimoitakin vaihdettiin ihan kojelautaa myöden ja niiinpä katsastus meni läpi kerralla. Ainoastaan ajan (ja ehkä kyllä kokemuksenkin) takia ilmastointia ei saatu kuntoon. Uudet nesteet kyllä laitettiin sisään, mutta ne tulivat ulos parkkipaikalla. No, onneksi Tartossa on Klima-Teet, jonka puoleen käännyt, kun on aikaa.

Ja vielä yksi mainitsemista edellyttävä asia: uudet vuokralaiset löytyivät ja väliin jäi vain kaksi viikkoa. Yhdet hyvät tarjokkaat löytyivät kyllä heti, mutta elämä on opettanut, että villojen asettaminen isoissa asioissa on hyvä apu kristityllle ja uskon, että nyt meillä on juuri ne vuokralaiset, jotka Taivaan Isä oli sinne tällä kertaa suunnitellut. Katsotaan, miten asiat lähtevät rullaamaan. Alku on aina jännittävää. Toivottavasti vuosikymmen vuokralaisena pitää jatkossakin jalat maan pinnalla näissä asioissa.

Vielä kotimatkasta sen verran, että alkumatkan Pasilasta Kouvolaan kuljimmekin Intercity-junassa, kun Allegro ei ollut liikahtanut Helsingin päärautatieasemalla mihinkään. Kouvolassa olimme vaiheessa jo reilun tunnin, mutta hyvin se Allegro sai otettua aikataulua kiinni – saavuimme Pietariin vain varttitunnin myöhässä. Tällä kertaa ne viimeiset piinaavan hitaasti edettävät 10-15 km menivät niin vauhdilla, että olimme Suomi-asemalla ennen kuin ehdin edes tajuta asiaa.

Junassa sain myös todistaa vierestä yhden sellaisen tapahtuman, mitä en kyllä toivoisi kenellekään, ikinä. Nimittäin Neuvostoliitosta/Venäjältä aikanaan Ranskaan muuttanut leidi oli tulossa konferenssiin (ilmeisesti tulkiksi). Venäjän passistaan ja kansalaisuudestaan hän oli ”tietenkin” luopunut ja nyt oli mukana vain tuo vanhentunut Ranskan passi. Uusi oli kyllä hankittu, mutta epähuomiossa oli ottanutkin vanhan mukaansa ja niinpä Vainikkalassa piti hypätä junasta ja lähteä takaisin kohti Helsinkiä. No, tämä on tietenkin yksi näitä Schengen-alueen ”hedelmiä”, mutta muistuttaa siitä, että aina, jos vanhan passin haluaa säilyttää, pitää laittaa se niin hyvään ”piiloon”, että vahingossakaan ei sitä tule ottaneeksi. Tämän sanon siksi, että meillekin on käynyt kerran niin, että mukana olivat tyttöjen vanhentuneet Viron passit. Onneksi oli mukana kuvattomat KELA-kortit. ;?)