Tähän asti olen ajatellut, että edellä valmistettu polku kertoisi jotain Jumalan huolenpidosta ja sen huomatessaan ihminen rauhoittuisi. Siis samaan tapaan kuin monet katsovat siunauksen olevan jotain hyvää. No, siunauksen kohtaan olen jo aiemmin saanut ymmärryksen, että inhimillisesti epämiellyttävätkin asiat voivat olla siunauksia – jälkikäteen osoittautuvat sellaisiksi siis. Aamulla tajusin tai ajatukseni ohjattiin tajuamaan, että edeltä valmistettukin voi samaan tapaan olla jotain, joka ei ainakaan heti rauhoita.
Mitä sitten on tapahtunut? Meidän rapun hissi lopetti yhteistyön eilen päivällä. Asia ei ole ainutkertainen – ainakin kerran olen kokenut vastaavaa. Silloin toin muuttokuormaa, siis yksi niistä monituisista kerroista, eikä auttanut muu kuin kantaa kevyemmät jutut alakerran varastokoppiin ja raskaammat menivät takaisin autoon. Onneksi tällä kertaa ei vielä ole ollut mitään raskaampaa tuotavaa.
Miksi sitten tuli tunne, että kuljetaan edellä valmistettuja polkuja? Jotkut teistä ehkä tietävätkin, että jos Jumala suo ja Kansanlähetys lähettää, niin seuraava työkautemme on jälleen Venäjällä. Ja kuten tunnettua, niin entisessä Neuvostoliitossa hissejä ei ole liiaksi asti kerrostaloissa. Itse asiassa vanha “sääntö” kai oli, että vasta seitsenkerroksiseen taloon pitää laittaa hissi. Niin ja hissit siellä (Venäjällä) eivät ole aina ihan yhtä luotettavia kuin mihin länsimaissa on totuttu – tilanne ilmeisesti kuitenkin paranee koko ajan. Niinpä ”vanha hihhuli” alkoikin hissin rikkouduttua ja korjaamisen venyessä ajattelemaan, että onko tämä valmistautumista Venäjän todellisuuteen.
Sitten viime päivityksen on ollut vähän juhlaakin. Viime viikolla sain edustaa perhettämme Ryttylässä vuotuisessa Työntekijäseminaari -tapahtumassa. Se vielä ei ollut juhlaa, mutta osana päiviä oli “työnsankareiden” muistaminen ja kävin pokkaamassa kunniakirjan, ruusun ja lahjakortin sekä Lillille että itselleni. Takana on nyt 10 vuotta Kansanlähetystä ja niistä vuosista olen kiitollinen paitsi Herralleni niin myös työnantajalleni. Vastaavan huippuhetken sain kokea jo kerran aikaisemminkin, kun kävin hakemassa CD-levyn vaimoni puolesta. Sillä kertaa siis vielä muistettiin hänen kaksi vuottaan Mordvassa, kun hän toimi siellä määräaikaislähettinä. No, kivahan se on, kun muistetaan ja vielä kivempi, kun saa ja voi palvella samaa työnantajaa.
Toinen perheessä ollut juhlan aihe onkin sitten ollut kakun arvoinen juttu. Nimittäin Hanna täytti eilen kahdeksan vuotta. Kylläpä aika rientää! Tuoreena on mielessä Hämeenlinnan keskussairaala ja ensimmäiset hetket Hannan syntymän jälkeen (napanuoran katkaisu – oli niin lyhyt, että se kirjattiin ihan huutomerkin kanssa), kuinka kävin hakemassa rokotteen, perheemme haastattelu radio-ohjelmaan ja paukku, jonka Hanna sen aikana päästi, ristiäiset, lähtö Venäjälle lapsiperheenä ensi kertaa. Saapi olla Taivaan Isälle kiitollinen vuosista ja kaikesta varjeluksesta! Kyllä on ihanaa, kun saa kulkea Herramme edeltä valmistamaa polkua!
HANNUN PALSTA 