VANKILASSA

Kansanlähetysopiston linjat ovat parhaillaan jalkautuneena ”ympäri maailmaa” ja yhden tiimeistä saimme tänne Viroon. Tiimissä on kaksi suomalaista neitoa ja kaksi nykyisestä Etelä-Sudanista peräisin olevaa herraa. Ryhmänjohtajana toimii Kipa ja heidän kanssaan siis sain mahdollisuuden mennä käymään (meidän) Tarton vankilassa. Vankila on uudempaa mallia ja sen avautumisesta tuli eilen kuluneeksi yhdeksän vuotta.

Itse asiassa kyseisessä vankilassa käynti on jo pidemmän aikaa ollut mielessä, mutta aikapulasta johtuen asia on kuitenkin jäänyt. Nyt, jos ja kun koulumme (Viron kirkon teologinen instituutti) toiminta päättyy (asia selvinnee loppujen lopuksi ensi viikolla), niin minulla olisi taas kalenterissa aikaa jollekin uudelle, joka voisi olla esimerkiksi juuri vankilatyö.

Miksi sitten moista yleensäkään mietin? Ehdin Suomessa ennen varsinaiseksi lähetiksi ”antautumista” käydä jonkin vuoden Helsingin kahdessa vankilassa vankilalähettinä – Jumalan tehtävän kutsumana sellaisena. Pidimme hartaushetkiä/raamattupiirejä ulkomaalaisille vangeille. Suurin osa heistä oli huumekuriireja, jotka olivat jääneet kiinni Suomessa eikä heillä näin ollen ollut ketään, joka olisi käynyt heitä katsomassa.

Kuinka voin väittää, että Jumala oli kutsunut minut siihen hommaan? Olin pidemmän aikaa halunnut perustaa pienryhmän, joka kokoontuisi silloisessa kodissani. Sitten muistaakseni yhtenä kauniina päivänä silloinen pastorimme kertoi saaneensa vankilasta yhteydenoton ja häntä oli pyydetty aloittamaan englanninkielinen raamattupiiri ko. vankilassa. Ja hetkihän siinä meni, kun kartoitetiin asiasta kiinnostuneita. Sitten yhtenä sunnuntaiaamuna kirkonpenkissä istuessani ja odottaessani jumiksen alkamista rukouksessa ilmoitin Taivaan Isällä, että haluan aloittaa piirini ja minusta paras ilta siihen olisi torstai. Isä oli asiasta erimieltä ja ilmoitti heti, että se päivä on varattu vankilalähetykselle. Ei auttanut kuin tyytyä ”kohtaloon”, vaikka taisin kyllä siinä kapinoimiseen taipuvaisena ilmaista eriävän mielipiteen asiaan eli sanoa, että katsotaan. Jäin kuitenkin kakkoseksi, sillä jo samana iltana ystäväni, joka alussa myös oli mukana siinä toiminnassa, soitti minulle ja tiedotti pastorilta saamansa päätöksen: ensi torstaina mennään sitten vankilaan.

Ja mikä olikaan sen eilisen käynnin anti? Juttelin vanhemman pastorin kanssa asiasta ja hän oli asialle myönteinen. Mitään ei kuitenkaan vielä päätetty. Asia on siis edelleenkin rukousaihe, että Isän hyvä tahto saisi tapahtua. Tätäkin suurempi asia oli minusta kuitenkin ajatus, joka minulle käynnin johdosta tuli mieleen. Viron vankiloissa tai ainakin tuossa Tarton vankilassa tehdään Viron tulevaisuutta. Miksi näin väitän? Siellä on paljon esirukoilijoita ja juuri esirukoilijathan ovat ratkaisevassa asemassa omine rukouksineen. Kyllä oli ihmeellistä nähdä sellainen iso joukko miehiä, jotka Jumala oli totaalisesti muuttaanut. Antakoon Taivaan Isä heille voimaa ja halua pysyä uudella tiellä erityisesti niille, jotka heistä kerran pääsevät taas elämään muurien ulkopuolella.

7 responses to “VANKILASSA

  1. Hienoa, että Kansanlähetysopiston opiskelijat ovat saapuneet ja päässeet myös vankilaan. Olin mukana heidän matkaansiunaamisessaan.

    Johdatusta sinullekin työkuvioiden suhteen.

    Onko kävijämäärä blogissasi lisääntynyt, kun sinne pääsee nyt myös SEKL:n etusivulta?

    • hannukalervo

      Ai niin, muistin käydä vilkaisemassa tilastoja ja kyyyyllllä siellä näyttäis olevan suurempia kävijämääriä. En ehkä lähtisi asiaa hehkuttamaan, mutta huomioonottaen blogin tason, olen ihan tyytyväinen. Tervetuloa myös sinulle uusi lukijani!

  2. hannukalervo

    Todellakin päässeet – eivät joutuneet vankilaan. Tuollaisesta puntista olemme kiitollisia. Ja mitä kävijämääriin tulee, niin joudun tunnustamaan, että blogi on ollut uinumassa viime kuut, mutta täytyy taas vaihteeksi ottaa itseään niskasta kiinni ja rukoilla, että Pyhä Henki avaisi näkemään kaikki ne jutut, joista on syytä kirjoittaa tänne blogiin.

  3. Blogin kirjoittaminen ei aina ole helppoa, mutta se on hyvä tapa pitää omaa sanomaa esillä. Onhan tässä ongelmakin kun välillä kirjoittelee tunteet pinnassa ja sitten katuu, mitä tuli kirjoitettua. Pohdin, missä määrin omia vanhoja kirjoituksia kannattaisi poistella. Vai olisiko niin, että minkä kirjoitin sen kirjoitin. Rõõmu teile!

  4. hannukalervo

    Olen kanssasi samaa mieltä, mutta kirjoitusten poistamislinjalle en rohkaise. Ne ovat aikansa tuotteita ja jääkööt sellaisiksi. Ihan niinkuin tunteet ovat tunteita eikä niille voi mitään, niin samalla tavalla mielipiteet ovat mielipiteitä eikä niille voi mitään. Jokainen meistä katselee asioita omasta vinkkelistään ja omien kokemustensa läpi ja tekee sen jälkeen omat arvionsa omasta vinkkelistään omien kokemustensa läpi. Yksi näkee lasin puolityhjänä ja kauheistelee ja toinen taas on äärimmäisen kiitollinen, että vielä puolet on jäljellä taikka aika moni vanhempi rokottaa lapsensa siitä huolimatta, että lapsi saa tapahtumasta epämiellyttävän kokemuksen. Kukaan toinen ei voi kirjoittaa meistä aidosti. Olkaa tekin siunatut!

  5. Olen vain yhden kerran käynyt vankilassa, Kylmäkoskella. Olimme parikymmentä vuotta sitten pyhäaamuna pitämässä jumalanpalvelusta. Minun tehtäväni oli siellä rukoilla. En ole koskaan kuullut niin komeasti veisattua virttä jumalanpalveluksessa kuin silloin. Totuuden henki kaikui juhlallisesti. Se tuli todella miesten sydämestä.

    • hannukalervo

      Joo, näin se on! Itse asiassa todellinen uskova voikin olla paljon vapaampi kiven sisässä kuin moni muu vankilan välttänyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s