Kuukausittainen arkisto:Toukokuu 2010

OPINTOKÄYNNILLÄ OLEVISTESSA

Tämä juttu on vähän vanhempi, parin, kolmen kuukauden takaa. Ajattelin kuitenkin laittaa sen, kun olin jo ehtinyt sen kirjoittamaan. Muistin jutun keskeneräiseksi, mutta valmista ”kauraahan” tämä olikin.  🙂

Eilen olimme ”opintokäynnillä” Olevistessa. Olevisten kirkko on entinen luterilainen kirkko, joka neuvostoaikana annettiin vapaiden suuntien edustajille sillä ajatuksella, että riitautuvat keskenään ja ateismi saa taas uuden sulan hattuunsa. Toisin kuitenkin kävi ja aikoinaan siellä pidettiin rukouskokouksia, joissa väki parani. Paranemisia on itse asiassa niin paljon, että vallanpitäjät kielsivät moisen kokonaan. Nykyisin baptistit ”isännöivät” Olevistea.

Puhuimme oppitunnilla kielillä puhumisesta ja muistakin armolahjoista ja siitä virisi ajatus, että menisimme käymään saman viikon torstaina Olevistessa, jossa ryhmä ”edelleen” kokoontui kokouksiinsa. Kyse oli toisin sanoen samasta toiminnasta, jonka kautta monet vuosien saatossa paranivat. Ensin ajattelin, että en mene sinne, kun kielillä puhuminen oli minulle tuttu asia. Jarruja oli laittamassa myös jokin aika sitten tyttärien pyhäkoulun aikaan autoradiosta kuultu ohjelma ”Olevisten tunti”. Sitä kuunnellessani vain tuntui, että kaikki ei ollut kohdallaan niiden kahden puheissa ja loppurukouksessa. No, päätin kuitenkin pyörtää pääni ja menin paikalle.

Meidän tulostamme oli varoitettu tai paremminkin pyydetty lupa tulla tutustumaan ja ennen kaikkea tarkkailemaan kokousta. Menimme sinne neljän ryhmänä. Onneksi olimme saaneet tarkat ohjeet siitä kuinka löytää perille, sillä kukaan ei ollut meitä ottamassa vastaan tai osoittanut mielenkiintoa meitä kohtaan. Tai Marian kappeliin saavuttuamme meiltä käytiin heti kysymässä, että tarvitsemmeko tulkkausta. Viroksi siis. Logiikka voi joskus olla ihmeellistä 🙂

Illan aloitti vanhempi mies, joka puhui varastamisesta. Tämän, entisen ministeriön virkamiehen, kuten hän itsensä esitteli, puhe oli vähän erikoinen. Sanoma oli, että ottaessaan ilman lupaa toiselta kyse ei ole varastamisesta, kun tavara annetaan eteenpäin jollekin toiselle. Eräs paikalla ollut mieshenkilö yritti kysyä puhujalta jotain, mutta hänet tämä puhuja vaiensi nopeasti toteamalla, että keskustellaan myöhemmin. Aika erikoista, sillä Raamattuhan opettaa, että puheet pitää voida arvostella opetuksen sanomasta nyt puhumattakaan.

Seuraavana oli vuorossa ylistys. Montaa laulua siinä jaksossa ei laulettu – onneksi melkein kaikista heijastettiin sanat seinälle, että sanoja tuntematonkin pystyi ottamaan osaa  🙂

Ylistystä seurasi rukousjakso. Mitään alttarille kutsumista ei ollut vaan rukoiltiin vain eri teitä tulleiden rukouspyyntöjen puolesta. Samalla siunattiin matkaan myös pari uutta pastoria, joista toiselle puolisonsa kanssa annettiin todistuspuheenvuoro.

Illassa oli toinenkin varsinainen puhuja ja hänen puheidensa päälle olin valmis sanomaan aamenen. Lyhyessä puheenvuorossaan hän muistutti meitä siitä, että sananpalvelijoilla tulee olla elämä reilassa eli pitää elää niin kuin Raamattu meitä opettaa. Hänen mukaansa on sama millaiset hienot ohjelmat on valmistettu, jos elämä ja opetus ei ole Raamatun mukaista, niin on turha odottaa, että Herra ketään lähettää seurakuntaan.

Lopuksi oli vielä rauhantervehdys, se tuotti meille pettymyksen. Vaikka puhuja kehottikin tervehtimään vieressä/ympärillä olevia, niin meitä ei tervehtinyt kuin yksi mies. Todennäköisesti hänkin oli meidän lisäksemme ensikertalainen eikä tiennyt kuinka pitää käyttäytyä. Surullisena jouduin toteamaan, että rakkautta en siitä tilaisuudesta tai siitä porukasta valitettavasti löytänyt.  😦

PERFORMANSSI KADAKAN TORILLA

Lilli palasi aamulla Novosibirskista pyhäkouluopettajien kurssia pitämästä, joten minä olin vapaa kipaisemaan Tallinnassa – teimme pikaisen vahdinvaihdon (kylläkin kodin kautta kiertäen).

Hyppäsin ”ysin” bussiin ja ”Tasatunnin pikavuoro” kiidätti minut mukavasti maan pääkaupunkiin. Kaksi naista oli minua linja-autoasemalla vastassa ja sieltä suuntasimme kohti lähetyskeskusta, josta virkaveli tuli kyytiin. Kun naisrahvas oli tiputettu kyydistä, oli vuorossa Kadakan autotorit. Aluetta lähestyessämme soittelimme yhdelle myyjä-jobbarille ja sovimme tapaamisen yhden ruokakaupan pihalle. Sieltä jatkoimme peräkanaa kohti myyntipaikkaa.

Paikanpäällä odotti puunattu ”autovanhus” ja meidät jätettiin rauhassa tutkimaan sitä myyjän jäädessä taka-alalle seuraamaan tilannetta. Katselimme paikkoja ja totesimme, että auto oli siistissä kunnossa – jopa niin, että heräsi epäilys, oliko kuluneempia osia vaihdettu uusiin ettei koko totuus paljastuisi, jos käytön jäljet liikaa näkyvät. Sitten kaivoimme esiin huoltokirjan ja sekin näytti hyvältä ja aukottomalta. Auto oli kuulemma haettu Belgiasta ja tarinaa tuki toisen auton takakontin muovipussista löytynyt rekisteriote.

Seuraavaksi pyysimme sitten edellisen omistajan puhelinnumeroa – ranskaa ja flaamia emme kyllä osanneet kumpikaan, mutta edellinen omistaja nimensä perusteella tuntui mielumminkin olleen syntyisin jostain entisestä itäblokin maasta kuin Belgiasta, joten arvelimme pärjäävämme joko englannilla tai jopa venäjällä. Jälkimmäinen oli myyjän äidinkieli.

Siitä alkoikin sitten äänekäs ”teatteri”. Takaluukku ja ovet löytiin kiinni ja alkoi melkoinen huuto. Olimme aivan kamalia, kun epäilimme, että hänen myymänsä hyvä auto ei olisikaan muka hyvä. Ihan kummallista porukkaa olimme, kerta kaikkiaan. Me autonostajat jäimme hölmistyneenä katsomaan, kun myyjä käveli pois paikalta. Ei auttanut kuin ottaa suunta takaisin kohti autoa, jolla olimme paikalle tulleet ja lähteä kotopuoleen.

”IDÄN IHMEET” KOHTA KERÄILYHARVINAISUUKSIA

Saksalaisista autolehdistä olen pannut merkille, että siellä päin maksetaan vanhoista autoista ”tapporahaa”. Samaan on siirrytty myös rikkaassa naapurissamme Venäjällä – vanhasta Ladasta maksetaan 50.000 ruplaa (= melkein 1.300 euroa eli jonkun mummon vuoden eläke). Tietolähteenäni minulla on rusgate.fi-sivusto.

Otteet Venäjällä kuten ennenkin ovat kuitenkin huomattavasti radikaalimmat kuin täällä lännessä. Siellä nimittäin aiotaan kokonaan kieltää yli 20 vuotta vanhojen autojen käyttö ja uusi laki on tulossa voimaan vuoden 2012 alusta. Vuoteen 2020 mennessä tavoitteena on, että vähintään puolet autoista olisi alle kuusi vuotiaita ja yli 12 vuotiaiden autojen osuus olisi alle 20 prosenttia.

Ei autosta sentään mitään ylellisyystuotetta olla tekemässä, sillä valtio aikoo sijoittaa autoteollisuutensa kehittämiseen seuraavien kymmenen vuoden aikana n. 15 miljardia euroa. Tämä tarkoittaa mm. autotuotannon lisääntymistä 2,3 miljoonasta 3,15 miljoonaan autoon vuodessa. Autotiheys on tällä hetkellä 229 autoa 1000 asukasta kohden ja se halutaan nostaa seuraavan 10 vuoden aikana 363 autoon.

Tällä hetkellä uusista autoista 60 % tulee ulkomailta ja niiden osuus aiotaan painaa 20 %. Tämä viimeisin tavoite ei liene kovinkaan vaikea saavuttaa, sillä autojen yksityisvienti on tehty jo niin kalliiksi, että epävirallisia kanavia pitkin autojen vienti ei enää kannata. No, saattaa siellä vielä olla niitä muita tasa-arvoisempia, jotka saavat autonsa rekisteriin ilman ylimääräisiä maksuja. Aikoinaan vähän Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen Moskovaan vietiin vuosittain satoja ässä-Mersuja, mutta virallisesti niitä ei rekisteröity yhtään! No, nykyään siellä puhaltavat ilmeisesti jo uudet tuulet, kun tarjolla on muutakin kuin vain piraattituotteita.

Viennin kalleudesta johtuen jokainen itseään kunnioittava autonvalmistaja onkin jo aloittanut Venäjällä tuotannon. Tai on aloittamassa ensi tilassa. Myös Venäjällä asiat muuttuvat ja kehittyvät. Kun menimme Siperiaan, niin meille naurettiin, kun käytimme turvavöitä ja meille vilkuteltiin valoja, kun ajoimme päivisin valot päälle kytkettynä. Edellinen on nykyään laki ja jälkimmäinenkin taajamien ulkopuolella ja lastenistuimiakin käytetään. Heijastin on kuitenkin vielä uusi juttu ja sai tankkaamassa olleet poliisimiehet kyselemään, kun satuimme tankille samaan aikaan äskettäin Omskissa käydessäni. Täällä Virossa muuten annetaan sakot, jos pimeässä liikkuu jalkapatikassa ilman heijastinta!