KOHTAAMISIA

Sunnuntaina iltapäivällä ajelimme Tallinnaan, jossa erään lähettikollegamme luona pidettiin työalueemme johtokunnan kokous. Samalla juhlittiin myös isäntämme ja työaluevastaavamme vanhentumista. Huomasimme myös, että tämä marraskuu on oikea synttärikuu täällä Virossa – yhdeksästä lähetistämme neljä on syntynyt juuri tässä kuussa.

Seuraava kohtaaminen oli maanantaina, kun olimme konsistorissa. Meitä oli koolla toistakymmentä lähettiä suomalaista eri lähetysjärjestöistä – yhteensä taitaa meitä olla parisenkymmentä, ehkä jopa ylikin. Myös arkkipiispa piipahti meitä tervehtimässä. Tarttoon palasimme maanantai-iltana kyydissämme tarttolainen lähettikollegamme ja kv-linjalainen lastenhoitajamme.

Lillille suotiin keskiviikkona vielä oikein erityinen tapaaminen fysioterapiassa – nyt hänen kuntoutuksensa on siirtynyt uima-altaaseen. Paikalla oli useampia ihmisiä ja yksi heistä oli reilu seitsenkymppinen täti. Erityiseksi tapaamisen teki se, että rouva oli elänyt suurimman osan lapsuudestaan Ivanovkassa 120 km itään Omskin kaupungista. Meille tuttu kylä siis 🙂 Joskus maailma voi olla pieni. Olisipa kiva päästä joskus haastattelemaan tuota ihmistä.

Advertisement

”KATULIIKKAREILLA”

Meidät oli kutsuttu täksi aamuksi neuvonpitoon katolisen koulun lastentarhaan. Siellä avataan vuoden alusta uusi puoli, ilmeisesti kolme uutta ryhmää ja nyt eletään sitä vaihetta, jolloin henkilökunta ja vanhemmat tutustuvat toisiinsa. Tartossa tarhapuolella tilanne on aika huono, sillä paikkaa odottaa yli 1000 lasta. Tuntuukin aivan ihmeelliseltä, että meille annetaan mahdollisuus laittaa lapsemme tarhaan.

Tarha on tietenkin kristillinen, joka on hyvä asia, mutta myös mielenkiintoinen, siinä mielessä, että uusiin ryhmiin tulee muslimeja ja buddhalaisia myös. Tulee mieleen, kun aikanaan luin muistaakseni edesmenneen piispa Kansanahon kirjasta karoliinien herätyksistä. Silloin koulu oli kyllä luterilainen tunnustuksen mukainen, mutta samalla tavalla oli myös muslimeita koululaisten joukossa.

Mielenkiinnolla odotamme mitä tuleman pitää.

LÄHETYSJÄRJESTÖJEN YHTEINEN SYYSRETKI

Virolaiset lähettikollegamme ovat varmaan moisesta otsikosta hämillään, mutta kohta selviää mistä on kysymys. Lähetysseura lähetti tänne Suomenlahden eteläpuolelle loppukesästä uuden perheen, joihin olimme tutustuneet aikanaan ns. lähetyskurssi kakkosella, ensimmäisen ja toisen työkauden väliin sunnitellulle viikon ”briifaukselle”.

Mielialamme olivatkin vielä korkealla pari päivää ennen suunniteltu autoretkeä kunnes bussimme hylättiin katsastuksessa. Olin juuri edellisenä päivänä lukenut Viron edustalle ensimmäisen maailmansodan aikana uponneesta/upotetusta sukellusveneestä, joka oli vuosikymmenten etsimisen jälkeen löytynyt. Jotenkin muistelen, että vielä olisi ollut yksi miehistön jäsenkin elossa – tänään siis yli 100 vuotias. Tulehtunut umpisuoli oli estänyt hänen osallistumisensa tuolle viimeiselle puhjehdukselle. Kun kotona kerroin Lillille hylystä, siis katsastuksen hylkytuomiosta, tuli heti mieleeni kertomus sukellusveneestä. Samalla jotenkin salaperäisesti tajusin, että ehkä meitä sittenkin suojeltiin joltakin – mielikuvitusta vai ei, sen saat sinä päättää. Myös valtava kiitosmieli valtasi koko kehon.

Sitten itse retkeen. Kutsuimme mukaan vielä toisen tarttolaisen lähetystyöntekijäperheen eli SLS:n, SLEY:n ja SEKL:n kolmen auton saattue lähti kohti etelää. Ensimmäinen pysähdys meillä oli maantiemuseossa, jossa saimme tutustua neuvostokalustoon ja vanhoihin Viron maantiekarttoihin.  Pyöripä siellä vanha filmi siltatyömaasta ja tiestöstä ennen muinoin – sellaiselle tielle, missä mannekiini-Mosse pisti menemään, ei meidän Volkkarilla kyllä olisi ollut asiaa.

Seuraava pysähdyskohteemme oli Pokumaa. Se on syntynyt kuvittaja Edgar Waltersin päässä syntynyt hänen kierrellessään etelä-Viron soilla. Pokut on siis isoja mättäitä suolla, kaukaa, kun katseleen näytää ihan pellavapäiseltä takkutukalta. Sen ympärille on tehty lukuisia lastenkirjoja ja nyt siis on avattu ”pieni” mökkikin. Oikea ulkoilijan paratiisi siellä – valitettavasti meidän tytöt olivat ulkoiluun vielä vähän pieniä.

Kolmas kohteemme oli Sangasten linna. Saksalaista sukujuurta ollut kartanonherra, jolla oli suomalainen vaimo. Talon isäntä oli toimen mies ja etevä toimissaan. Hän kehitti paljon palkintoja keränneen edelleen viljeltävän ja erinomaisen ruislajikkeen. Meidän ollessamme tutustumassa linnaan Mika-ystävämme soitti sopivasti ja kertoi, että hänen joku sukulaisensa aikoo tässä juuri ihan lähiaikoina viettää hääjuhlansa kyseisessä linnassa. Kyllä kelpaa siellä juhlia!

Sulkiessamme linnan ”porttia” alkoi jo hämärtää ja sopivasti myös huikoi, joten poikkesimme Sangastessa vielä syömässä hieman vaatimattomammissa puitteissa. Ruoan mausta emme kuitenkaan joutuneet tinkimään. Itse asiasssa meillä oli ollut alkupepäinen tarkoitus ruokailla linnassa, mutta koska emme pystyneet määrittelemään saapumisajankohtaa, niin soppa jäi siellä syömättä.

Kruunasimme vielä hienon päivän saunahetkellä, jota vietettiin meillä. Ainakin minulle jäi tunne, että juuri totaalisemmin ei kyllä itseään pysty enää ”nollaamaan”. Täydellisen päivän jälkeen ei unta tarvinnut odotella.

KATSASTUKSESSA

Kuinka ollakaan, molempien autojemme katsastuksen ajankohta oli lokakuu – viimeinen numero 8 eli onko Virossa käytössä samanlainen systeemi mitä Suomessakin oli ennen. Päätin ottaa henkiseksi tueksi katsastusasemalle mukaan Sakke-ystäväni hän kun oli jo omaa autoaan virolaistaessaan joutunut tuon kurimuksen käymään läpi ja oli siis tekijä.

Saavuimme paikalle ja hiljaista oli kuin Omskin konttorilla konsanaan. Mietin, että pitääkö täälläkin pesettää auto katsastusaseman hyväksymässä pesulassa? Hymyilytti. Mielessä kävi myös ajatus, että vieläkö täälläkin ostetaan katsastuksia. Ystävällinen autoinssi ohjasi meidät rakennuksen toiseen päähän, josta katsastus aloitettaisiin. Teimme työtä käskettyä ja sinne ehdittyämme avoin ovi ja tyhjä halli odotti meitä. Jarrut testattiin ja päästöt mitattiin ja lamputkin katsottiin. Sakke kertoi, että hänen autostaan oli mitattu jopa moottorin lämpötilakin. Lopuksi inssi ajoi auton ulos hallista pyysi sisään konttorille – ei siis mitään koeajolenkkiä kuten Suomessa. 535 kruunua vastaan sain merkinnän rekisteriotteeseen suoritetusta katsastuksesta.

Volkkarilla homma oli siis läpihuutojuttu, mutta Mersu jo vähän maailmaa nähneenä jäi haaviin. Päivä oli ehtinyt jo illansuuhun, kun saavuin konttorille uudestaan. Tällä kertaa yksin aamuisesta kokemuksesta rohkaistuneena. Nyt oli edessä iso rekka ja pikkuautojenkin puolella oli yksi auto odottamassa sisäänpääsyä. Nyt oli eri inssi kuin aamulla. Hän ihmetteli, että enkös minä jo tänään kerran tällä autolla käynyt. Totesi, että ”mies oo sama, lippu on sama ja auto on sama.” Mies oli kyllä sama ja lippukin oli näköjään jäänyt mieleen – molemmissa autoissamme on ratin ja kojelaudan välissä Israelin lippu. Sen sijaan Volkkari on sininen ja Mersu tumman violetti. No, ihan kaikkea ei voi katsastusmieskään tietty muistaa – vaikka ei katsastanutkaan Volkkaria, niin hän ajoi sen halliin.

Tutkittiin jarrut ja taidettiin päästötkin tutkia ja jotain muutakin, mitä autopuolta ymmärtämättömänä en osannut ymmärtää. Ajattelin, että näinkös tämäkin onnistuu, mutta ei. Seisontajarrut oli melkein kadoksissa, joten auto meni käytännössä ajokieltoon. Kotiin sain ajaa ja korjaamollekin ja siinä kaikki. Kyllä keitti siinä vaiheessa. Auto oli ostettu Toyotan merkkiliikkeestä Amserv -autosta Tallinnasta – ei siis mistään hämärältä autojobbarilta. Myyjä kehui, kuinka heidän ihmisensä on tarkistanut auton ja kunnossa on. Minulle oli siis myyty liikennekelvoton auto! Merkkiliikkeestä! Aiemmin olin jo huomannut, että yksi renkaista oli edellisellä omistajalla kulunut sellaiseen kuntoon, että sillä ei saisi ajaa ja niinpä vaihdatin sen. Senkin olivat laittaneet taakse, että hölmö ei huomaa. Mitä tästä opimme? Kun luopuu periaatteistaan, niin huonosti käy. Aina ennen olen vaatinut katsastuksen suorittamista, kun se on ollut umpeutumassa, ja yleensä sieltä aina jotain on löytynyt ja se on siis mennyt myyjäliikkeen piikkiin. Niin olisi siis ollut tälläkin kertaa loppujen lopuksi – minä vain ehdin ehdin paikalle ennen katsastuksen umpeutumista 😦

Jarrurempan jälkeen menin uudestaan katsastukseen ja leima irtosi. Ai niin, sai se Mersu inssiltä kehujakin – Suomessa Vantaalla olin Tuplasuojaus Ky:ssä teettänyt ruostesuojauskäsittelyn. Inssi oli myös kiinnostunut tietämään, että missä moisia tehdään. Sattui hänelle pieni lapsuskin, kun väitti bussia nelivedoksi. Edellisen korimallin autot olivat etuvetoisia ja niinpä vetävä takapää oli saanut hänet ”häkeltymään”.

RENGASHOMMISSA

Talvea odottelemme kovasti tai ainakin lunta. Volkkariin eli ”pikkuautoomme” vaihdoin jo aiemmin alle talvirenkaat, mutta bussi sai siinä vaiheessa jäädä odottamaan aikaansa – ohjauskulmat olivat vielä tarkastamatta. Lähettikollegamme Sakke tarkkana miehenä huomasi yhden kesärenkaista kuluneen ”kummallisesti” ja epäili toisen etupyörä tuleen kolautetuksi johonkin. Ei erehtynyt Sakke tälläkään kertaa diagnoosissaan. Niin ja vanteetkin puuttuivat. Itse renkaat ostin jo kesällä Suomesta.

Viime perjantaina sitten alkoi sataa lunta, joten piti kiirehtiä autotarvikeliikkeeseen. Olin jo aiemmin kysellyt hintoja ja päätynyt mielessäni peltivanteisiin. Nyt, kun menin niitä sitten ”hakemaan”, niin selvisi, että niitä olisikin tarjolla vain 3 kpl. Ilmankos niitä kaupiteltiin suhteellisen huokeaan hintaan.

Toisesta liikkestä löysin kevytmetalliset, mutta eivät olleet hyllytavaraa vaan tilaukseen meni. Olisin nekin ostanut Suomesta, mutta auto tuli jo muutenkin täyteen tavaraa ja hinta siellä oli melkein sama… No, vanteet tulivat ja lähdin niitä tuttuun firmaan laitattamaan alle. Olin viikkoa, paria aiemmin lukenut ammattitaidottomista rengasfirmoista ja mietin, että mitenkähän se ”minun” firmani selviäisi moisesta testistä. Paikanpäällä tuli hyvä mieli, kun totesivat, että renkaita ei voi laittaa alle, kun pultit ovat liian lyhyt – ainakin jonkinlainen ammattiylpeys heillä oli olemassa 🙂

Homma jäi siis kesken sillä kertaa ja suuntasin takaisin autotarvikeliikkeeseen pultin hakuun. Myyjä katsoi koneelta ja tilattiin pidemmät. Illalla kuitenkin sitten selvisi, että toimitetut pultit olivat ihan samanpituiset kuin minulla jo olevat. En tiedä oliko joku toisessa päässä iskenyt näppinsä väärään lootaan vai miten näin oli päässyt käymään. Onneksi myyjä ei ollut neuvotonta sorttia vaan soitteli ”kilpailijoilleen” ja yhdeltä löytyi toivotut pultit ja vielä puolta halvemmalla!

Ja eikun uudestaan pajalle. Siellä selvisi, että takapäähän uudet pultit olivatkin liian pitkät. Rälläkkä laitettiin töihin ja pultit lyhenivät. Kohta olivat talvikummit alla ja päästiin kotimatkalle. ”Parasta” hommassa oli se, että pulttien lyhennyksestä ei veloitettu mitään. Asiakas oli tyytyväinen!