Venäjällä on nykyään puolentoista viikon ”sapatti” aina uuden vuoden alkaessa ja kun se oli takana, oli lupa alkaa odottaa konttiamme. Ja tulihan se vihdoin sieltä pari viikkoa sitten. Tiedon kontin saapumisesta saimme tullissa, jossa meidän piti olla hyvissä ajoin laittamassa kaikkea valmiiksi. Toisin kuitenkin kävi, mutta ehdimme.
Siitä tullikeikasta alkoi myös kova vääntö Viron tullin kanssa. Laki oli meidän käsittääksemme puolellamme ja sen mukaista informaatiota oli löydettävissä myös Viron tullin nettisivuilta. Myös asiakaspalveluhenkilö tullin tiskillä oli meidän kanssamme samaa mieltä. Väätää kuitenkin piti oikein urakalla. Useana päivänä Lilli oli puhelimitse ja sähköpostitse yhteydessä tulliin, mutta ns. väliporras ei tahtonut ottaa ymmärtääkseen meidän tilannettamme. Kehtasivat jopa ilmoittaa, että emme saa edes jättää tullittomuushakemusta (pääspesialisti täällä Tartossa). Kun sitten kerroimme, että tuomme tavarat Suomen kautta, niin heille taisi tulla niin sanotusti hätä käteen ja lupasivat ottaa asian harkittavaksi. Ja väittelyn lopulla jo meinasi mennä usko koko Viron tullilaitokseen, kun virkailija ilmoitti, että huoneenvuokraamisen kuitit ovat parempi näyttö meidän asumisesta Venäjällä kuin leimat passissa – ei ollut se täti vissiin ikinä käynyt Venäjällä, kun moista ajatteli. Silloin alkoikin jo tuntumaan, että nyt ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin Peeter Võsa (virolainen Hannu Karpo) tai Suomen suurlähetystö. Onneksi pääsimme keskustelemaan ilmeisesti vielä korkeamman tahon kanssa ja loppujen lopuksi meille myönnettiin ”maksuvabastus” elikkä ei tarvinnut maksaa tullia tavaroista, jotka olimme ostaneet ennen kausilomaamme ja jotka olivat olleet käytössämme siellä vähintään vuoden. Itse asiassa vielä jäi asiassa kivi kenkään. Ainakin minusta on aika ihmeellistä, että yksityishenkilö ei voi tuoda tavaroitaan Viroon maksamatta huolintayritykselle, vaikka sitä ei olisikaan tarvetta käyttää (meidät oli vapautettu muuten maksuista). Jos nyt löytyisi joku hyvä juristi, niin voisi asiaa lähteä viemään eteenpäin – ehkä siitä olisi seurauksena Lex Keskinen 😉 elikkä mekin (siis työnantajamme) olisimme selvinneet ilman melkein yhdeksänsadan kruunun (lähes 60 euroa) laskua.
Itse tavaroiden tuominen sujui suht mutkattomasti. Sunnuntaina sain kyydin Tallinnaan, josta jatkoin Tapsan ja Jussin kanssa Narvaan ja siellä yövyttiin. Varhain maanantaiaamuna laitettiin peräkärry kiinni pakettiautoon ja todettiin, että valot eivät pala. Pienen suihkuttelun jälkeen saimme peräkärryn jarruvalot ja vilkut toimimaan ja laitoimme varoituskolmion kärryn takaseinään kiinni varoittamaan takaa tulevia. Statoililla tavattiin toinen autokunta elikkä Jukka ja Kristiina ja otettiin suunta kohta tullia. Mennessä tulleissa ei ollut ongelmia – Ivangorodin puolella kyllä jouduttiin vähän jonottamaan ja tietenkin autot ja peräkärry sisällys vilkaistiin. Myös Toyotan etupenkillä ollut pahvilaatikko kiinnosti nuorta, virkaintoista tullimiestä ja niinpä se piti avata. Ja mielelläänhän minä sen tein, kun siellä oli traktaatteja. Mies- ja naispuoliset kaksi virkailija käskystä ottivat ”trakut” käteen ja alkoivat tutkimaan niitä. Ilmoitin myös heille, että he saavat pitää ne kappaleet ja välittömästi poika punastui, mutta kumpikaan ei antanut omaansa takaisin. Vikailijat Venäjän puolella olivat erittäin kohteliaita ja jopa hymyilivät. Tullista siirryimme tankkaamaan autot ja otimme suunnan kohti Kingiseppiä.
Perillä kävimme ensin heittämässä pois ylimääräiset penkin ja sitten menimme kirkolle ja kylläpä oli upea kirkko! Ja aivan keskellä kaupunki ja vieläpä isolla tontilla. Ohi ei todellakaan voinut kulkea huomaamatta, että siinä oli uljas kirkko. Kirkolta saimme kyytiin kirkkoherran ja taloudenhoitajan, joista jälkimmäinen oli myöskin konttimme vastaanottaja. Sitten konttiterminaalille.
Perillä asioiden sujuva eteneminen sen kuin jatkui. Missään vaiheessa minulta ei pyydetty Omskissa tehtyjä papereita ja itse asiassa pojat olivat jo saaneet kontin toisen oven auki, kun minä tulin ulos toimistosta. Paikalla oli väkeä kuin pipoa kuten sanotaan eli yli puolitusinaa kantajaa ja pikkukontillisemme oli alta aikayksikön siirretty ajoneuvoihin. Ainoana takaiskua konttiterminaalissa kirjattiin rotan/rottien tekemä tuho. Olimme saaneet Omskissa suklaata ja muita herkkuja joulahjaksi ja ne oli siis tuhottu. Taisi siinä mennä yksi pyyheliinakin ja jotain muuta pienenpää kuten kylmälaukku.
Taas oli aika suunnata kohti rajaa ja tällä kertaa olikin tiedossa jännät paikat. Aivan yhtä helposti kuten ennen tavaraa tuodessamme aikanaan, emme päässeet läpi Venäjän tullista, mutta helpohkosti tälläkin kertaa kuitekin. Jouduimme availemaan kaikista kolmesta ”varastosta” paketteja, mutta pian tullimies huomasi, että listamme täsmäsi laatikon sisällön kanssa. Itse asiassa minulle jäi sellainen mielipide päällimmäisenä mieleen, että työhön määrätty alempi hallintovirkamies ei yleensäkään olisi halunnut tutkia meitä. Ja sen tarkastuksen haastavin kohta olikin siis yllättäen pakettiauto-peräkärry-yhdistelmän peruuttaminen ulos tullin hallista, jossa keskellä tietenkin oli ”monttu” elikkä syvennys auton tutkimiseen myös alapuolelta.
Todelliset ”vaikeudet” alkoivatkin sitten vasta Viron puolella. Tarkkaan haluttiin meitä rajalla syynata ja päästiin jopa röntgeniin, kun pakettiautoja ei voinut ”plombata” elikkä sulkea sinetillä. Loppujen lopuksi syynaaminen oli ohi ja pääsimme jatkamaan kohti Tarttoa, ravitsemusliikkeen kautta tietenkin. Matka sujui hyvin. Toinen autokunta kävi kotonaan nukkumassa yönsä ja me muut olimme meillä. Aamulla piti vielä käydä tullissa tavaroiden kanssa, ennen kuin autoja sai alkaa purkamaan. Sellainen johdatus vielä sattui monen muun tässä mainitsemattoman asian lisäksi, että päätimme juoda kahvit ennen tulliin menoa. Siitä koitui sitten sellainen siunaus, että kun sitten pääsimme lähtemään, niin samassa postin lähetti (liikkui autonkuljettajan kanssa) ehti paikalle ja sain kirjatun kirjeen, jossa oli se ”maksuvabastus”.
Nyt on kaikki kamat katon alla, korkeissa pinoissa ja odottaa kaappien saapumista, sillä täällä on kaappitilasta huutava pula.
HANNUN PALSTA 