Viime viikon shokkiuutinen oli Ryzhkovon kulttuuritalon yksityistäminen. Länsimaalaiselle on tietenkin vähän vaikea ymmärtää, kuinka joku voi yksityistää itselleen julkisen rakennuksen, jossa toimii kulttuuritalo tai miksi ihmeessä hän edes haluaisi moisen asian tehdä. Mielenkiintoista on myöskin, että tämä oli tapahtunut jo vuosi, puolitoista sitten ja että ko. kultturitalon johtaja kuuli siitä osallistuessaan täydennyskoulutukseen tällä Omskissa. Mielenkiintoista, että uusi isäntä tai uudet isännät eivät ole halunneet julkistaa ”hankintaansa”.
Nyt pitää myös miettiä suunniteltu remontti uudestaan. Ehkä sieltä ostetaankin talo tai puolikas tai vielä parempi, jos ortodoksien kanssa voitaisiin sopia yhteisen pyhätön rakentamisesta. Se varmaankin olisi Taivaallisen Isämme mieleen, kun kristityt eri suunnista voisivat tulla yhteen ja ylistää Jumalaa. Niin samat naamat siellä todennäköisesti olisi molemmissa jumiksissa. Aika näyttää, miten edetään ja saapa nähdä kuinka kauan voimme käyttää kulttuuritaloa jumisten pitoon vastikkeetta. Ehkä tässä onkin kysymys väärästä pyhän kunnioittamisesta tai paremminkin, että isännät pelkäävät saavansa kirouksen päälleen, jos alkavat jumiksia ”estämään”. Samasta syystä miliisitkin täällä käsittelevät kirkonmiehiä silkkihansikkain.
Tämä viikko sitten piti olla jo parempi viikko. Ja poikkeuksellinenkin siinä mielessä, että kalenteriin oli varattu kaksi kyläjumalanpalvelusta. Kahdessa eri paikassa ja ihan eri suunnilla.
Ensimmäisen pitopaikka oli Ivanovkan kylä. Kuljemme sieltä läpi joka kerta, kun käymme pitämässä jumikset Kovaljovossa ja Orlovkassa. Jo pidemmän aikaa olen hyppinyt tasajalkaa, että meidän pitäisi järjestää jumiksia myös siellä. Vihdoin sitten tänä syksynä Igor lupasi olla yhteydessä Ivanovkan silmäätekeviin – heitä piti ihan käydä tapaamassa paikanpäällä. Moista byrokratiaa ei ennen olekaan tarvittu kyliin mennessä vaan meidät on otettu avosylin vastaan. Byrokratian taustalla oli kuitenkin kulttuuritalon johtaja ilmoitti heti, että tässä tarvitaan ”kyläpäällikön” kirjallinen suostumus. Kun sitten kävimme tapaamassa kulttuuri-ihmistä selvisi syykin – tämä aivan ilmeisesti on mormooni eikä tietenkään tahdo meitä pitämään sinne jumiksia. Hän myös ilmoitti, että ei tule auttamaan millään lailla tiedottamisen kanssa. Itse lupa jumisten pitoon heltisi helposti ja itse asiassa saimme samalla kertaa myös Kovaljovon kylään luvan, vaikka sitä ei ollakaan meiltä koskaan pyydetty. Sovimme myös sopineet, että yksi kyläkauppias laittaa ilmoituksemme kylän ilmoitustaululle. Se oli kuitenkin ilmeisesti heti revitty pois. Tämä oli edellisen keikkamme saldo. Keskiviikkona olimme uudestaan Ivanovkassa ja pidimme siellä jumiksen, vaikka paikalla ei ollutkaan yhteään paikallista. Eräs talon työntekijä kuitenkin lupasi hänkin laitella lappuja näkyville pari, kolme päivää ennen seuraavaa, joulujumistamme. Kertoi myös, että olisi halunnut jäädä, mutta ei voinut, kun oli sopinut muuta menoa. Toivottavasti saan vielä mukaani Igorin ja kumppanit kerran ennen seuraavaa jumista, että käymme siellä yhtenä toripäivänä vähän esittäytymässä ja pitämässä meteliä itsestämme. Josko niin onnistuisimme voittamaan ihmisten luottamuksen ja toiminta sielläkin voisi alkaa.
Toinen takaisku tällä viikolla oli Ryzhkovon jumis. Torstaina oli Igor vielä saanut Hlmalta tekstiviestin, että tulkaa, sillä tie on erinomaisessa kunnossa. Varmuuden vuoksi Lilli kuitenkin soitti Hilmalle ja nyt oli jo epävarmuutta äänessä. Päivälämpötilan oli ennustettu nousevan kuuteen asteeseen ja silloin ei kyllä sille mutatielle olisi mitään asiaa. No, päätettiin kuitenkin yrittää ja lähdettiin matkaan. Matka mutatien päähän sujuikin joutuisasti ja ensimmäinen satametriä oli sen verran ”lupaava”, että tyhmempi jo halusi yrittää. Vaan sitten mene pahaksi, kun tie muuttui kaltevaksi, munanmuotoiseksi. Pysäytin auton ja totesin ääneen, että tuosta en kyllä ala yrittämään ja samalla auto omia aikojaan siirtyi piirun kohti penkkaa. Yritin peruuttaa, mutta kummasti penkka veti puoleensa. Ei auttanut kuin rukoilla ja etuperin kaasulla kääntää autoa ja Luojan kiitos, se onnistui. Kun olimme takaisin asvaltilla, niin kummasti helpotti ja tuli kiitosmieli. Voi olla, että vauhdilla olisi vielä vähän matkaa päässytkin etenemään, mutta enemmin tai myöhemmin matka olisi katkennut ja ulkopuolisia työntäjiä olisi saanut odottaa varmaan seuraavaan lumipyryyn asti. Ei auttanut muuta kuin soittaa Hilmalle ja todeta, että emme pääse tulemaan. Oheinen kuva on samaiselta tieltä ajalta, jolloin kallistuksia ei oltu vielä tehty. Tiedoksi myös, että mutainen mustan mullan tie on ainakin 1000 kertaa liukkaampi kuin jäinen tie pääkallokelillä.