Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2008

TAKAISKUJA

Viime viikon shokkiuutinen oli Ryzhkovon kulttuuritalon yksityistäminen. Länsimaalaiselle on tietenkin vähän vaikea ymmärtää, kuinka joku voi yksityistää itselleen julkisen rakennuksen, jossa toimii kulttuuritalo tai miksi ihmeessä hän edes haluaisi moisen asian tehdä. Mielenkiintoista on myöskin, että tämä oli tapahtunut jo vuosi, puolitoista sitten ja että ko. kultturitalon johtaja kuuli siitä osallistuessaan täydennyskoulutukseen tällä Omskissa. Mielenkiintoista, että uusi isäntä tai uudet isännät eivät ole halunneet julkistaa ”hankintaansa”.

Nyt pitää myös miettiä suunniteltu remontti uudestaan. Ehkä sieltä ostetaankin talo tai puolikas tai vielä parempi, jos ortodoksien kanssa voitaisiin sopia yhteisen pyhätön rakentamisesta. Se varmaankin olisi Taivaallisen Isämme mieleen, kun kristityt eri suunnista voisivat tulla yhteen ja ylistää Jumalaa. Niin samat naamat siellä todennäköisesti olisi molemmissa jumiksissa. Aika näyttää, miten edetään ja saapa nähdä kuinka kauan voimme käyttää kulttuuritaloa jumisten pitoon vastikkeetta. Ehkä tässä onkin kysymys väärästä pyhän kunnioittamisesta tai paremminkin, että isännät pelkäävät saavansa kirouksen päälleen, jos alkavat jumiksia ”estämään”. Samasta syystä miliisitkin täällä käsittelevät kirkonmiehiä silkkihansikkain.

Tämä viikko sitten piti olla jo parempi viikko. Ja poikkeuksellinenkin siinä mielessä, että kalenteriin oli varattu kaksi kyläjumalanpalvelusta. Kahdessa eri paikassa ja ihan eri suunnilla.

Ensimmäisen pitopaikka oli Ivanovkan kylä. Kuljemme sieltä läpi joka kerta, kun käymme pitämässä jumikset Kovaljovossa ja Orlovkassa. Jo pidemmän aikaa olen hyppinyt tasajalkaa, että meidän pitäisi järjestää jumiksia myös siellä. Vihdoin sitten tänä syksynä Igor lupasi olla yhteydessä Ivanovkan silmäätekeviin – heitä piti ihan käydä tapaamassa paikanpäällä. Moista byrokratiaa ei ennen olekaan tarvittu kyliin mennessä vaan meidät on otettu avosylin vastaan. Byrokratian taustalla oli kuitenkin kulttuuritalon johtaja ilmoitti heti, että tässä tarvitaan ”kyläpäällikön” kirjallinen suostumus. Kun sitten kävimme tapaamassa kulttuuri-ihmistä selvisi syykin – tämä aivan ilmeisesti on mormooni eikä tietenkään tahdo meitä pitämään sinne jumiksia. Hän myös ilmoitti, että ei tule auttamaan millään lailla tiedottamisen kanssa. Itse lupa jumisten pitoon heltisi helposti ja itse asiassa saimme samalla kertaa myös Kovaljovon kylään luvan, vaikka sitä ei ollakaan meiltä koskaan pyydetty. Sovimme myös sopineet, että yksi kyläkauppias laittaa ilmoituksemme kylän ilmoitustaululle. Se oli kuitenkin ilmeisesti heti revitty pois. Tämä oli edellisen keikkamme saldo. Keskiviikkona olimme uudestaan Ivanovkassa ja pidimme siellä jumiksen, vaikka paikalla ei ollutkaan yhteään paikallista. Eräs talon työntekijä kuitenkin lupasi hänkin laitella lappuja näkyville pari, kolme päivää ennen seuraavaa, joulujumistamme. Kertoi myös, että olisi halunnut jäädä, mutta ei voinut, kun oli sopinut muuta menoa. Toivottavasti saan vielä mukaani Igorin ja kumppanit kerran ennen seuraavaa jumista, että käymme siellä yhtenä toripäivänä vähän esittäytymässä ja pitämässä meteliä itsestämme. Josko niin onnistuisimme voittamaan ihmisten luottamuksen ja toiminta sielläkin voisi alkaa.

Toinen takaisku tällä viikolla oli Ryzhkovon jumis. Torstaina oli Igor vielä saanut Hlmalta tekstiviestin, että tulkaa, sillä tie on erinomaisessa kunnossa. Varmuuden vuoksi Lilli kuitenkin soitti Hilmalle ja nyt oli jo epävarmuutta äänessä. Päivälämpötilan oli ennustettu nousevan kuuteen asteeseen ja silloin ei kyllä sille mutatielle olisi mitään asiaa. No, päätettiin kuitenkin yrittää ja lähdettiin matkaan. Matka mutatien päähän sujuikin joutuisasti ja ensimmäinen satametriä oli sen verran ”lupaava”, että tyhmempi jo halusi yrittää. Vaan sitten mene pahaksi, kun tie muuttui kaltevaksi, munanmuotoiseksi. Pysäytin auton ja totesin ääneen, että tuosta en kyllä ala yrittämään ja samalla auto omia aikojaan siirtyi piirun kohti penkkaa. Yritin peruuttaa, mutta kummasti penkka veti puoleensa. Ei auttanut kuin rukoilla ja etuperin kaasulla kääntää autoa ja Luojan kiitos, se onnistui. Kun olimme takaisin asvaltilla, niin kummasti helpotti ja tuli kiitosmieli. Voi olla, että vauhdilla olisi vielä vähän matkaa päässytkin etenemään, mutta enemmin tai myöhemmin matka olisi katkennut ja ulkopuolisia työntäjiä olisi saanut odottaa varmaan seuraavaan lumipyryyn asti. Ei auttanut muuta kuin soittaa Hilmalle ja todeta, että emme pääse tulemaan. Oheinen kuva on samaiselta tieltä ajalta, jolloin kallistuksia ei oltu vielä tehty. Tiedoksi myös, että mutainen mustan mullan tie on ainakin 1000 kertaa liukkaampi kuin jäinen tie pääkallokelillä.122-img_0168

VENÄLÄISTÄ AUTONPESUA

img_17632Seillä siellä Suomessa ja Virossa tuli lunta ihan kunnolla – Virossa jopa rikottiin edellinen, vuoden 1965 ennätys. Täällä Omskissa me ollaan vielä ilman. Tai sen verran ehdittiin jo saada, että maa muuttui valkoiseksi, mutta sitten oli aurinkoisia päiviä ja se mitä oli tullut haihtui pika pikaa takaisin taivaan tuuliin. Muutamana päivänä ehti sitten vähän tihutellakin, mutta viime aikoina on ollut lähinnä pilvipoutaa. Paitsi tänään, jolloin oli todella kirkas, aurinkoinen päivä ja pakkastakin oli ihan peräti pari astetta.

Tämä lämpiäminen on tarkoittanut myös sitä, että vaikka ei ole satanut, niin silti jäätyneen mustan mullan läpi tunkee kosteus ja kuraista. Pihallekaan ei huvita mennä, alta aikayksikön on jalkineiden alla kunnon ”kompleksikorot”.

Täällä on myös perinteisesti oltu kovia pesemään autoja. En tiedä onko se jo ihan lakiin kirjattu vai vain miliisien harrastus sakotella likaisia autoja.  Suomalaisetkin saivat siitä osansa (tosin auton likaisuuteen vedottiin alempien hallintovirkamiesten taholta vasta, kun muuta huomautettavaa ei löydetty) joitakin vuosia sitten Pietarinseudulla ja asiassa mentiin ihan valtakunnan johtotasolle asti. Ulkoministeriö oli diplomaattitietä yhteydessä Venäjän viranomaisiin ja pian itse Vladimir Vladimirovits jyrähti asiasta. Kiitos ”isälle” siitä.

Koska ajoittain täällä ei ehdi autoa pesemään sellaisella tahdilla kuin olisi ”soveliasta”, niin käyttöön on lanseerattu venäläinen ”pikapesu”. Lamput, lasit ja rekisterikilvet sekä ovenkahvojen ympärykset puhtaiksi ja menoksi. Valitettavasti oheinen kuva ei ole parhaasta päästä, mutta antaa osviittaa tyylistä.

Allekirjoittanutkin kerran pysäytettiin likaisen rekisterikilven johdosta. Sillä kertaa kuitenkin armo kävi oikeudesta, sillä otin salamana etupenkkien välistä vanhat kalsarit, räkäsin niihin ja riensin putsaamaan kilpeä. Hämmästynyt miliisisetä jätti sakkolapun kirjoittamatta varmaan pelkästä säälistä, mutta minä olin kytkimen nostettuani voitonriemua täynnä.

ERÄÄNÄ SUNNUNTAINA

Herätys oli vähän seitsemän jälkeen, kun Hanna ilmoitti janostaan. Hän meni edeltä keittiöön ja sitten oli (tuli ja) leimaus. Keittiössä ei palanut kuin liesituulettimen lamppu – molemmat sanitetttitilatkin olivat pimeinä. Eikun ulos käytävään sähkökaapille ja olihan siellä yksi sulake ponnahtanut ylös. Sulakkeen vipu alas ja takaisin sisään. Lopputulos: katkasija kärähtänyt ja jäänyt siihen asentoon, jossa valot palaa niin kauan kuin lampussa riittää potkua tai se ruuvataan irti. Päätin tehdä jälkimmäisen, että saatin jatkaa unia., sillä keittiön valo näkyy sopivasti myös makkariin.

Oltiin jumiksessa ja väkeä oli paikalla yllättävän vähän, vain alun toistakymmentä + ”ulkomaanelävät”. Päälle mentiin ulos syömään kiinalaiseen ja ruoka oli hyvää kuten arvata saattaa. Pari mielenkiintoista huomiota kuitenkin siellä tein. Ensimmäinen oli se, että kun asiakkaita tuli, niin yksi henkilökunnan edustaja kantoi kalat akvaarioon. Ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun moista siellä näimme. kvaario ei myöskään näyttänyt siltä, että se olisi juuri puhdistettu! Toinen juttu oli reaktio Mimmun kaatamaan juomalasiin. Miestarjoilija otti aikansa, mutta tuli kyllä siivoamaan. Pois lähtiessään mumisi, kun moisia sottapyttyjä oli tullut. Mielenkiintoista oli myös, että hän lähti kantamaan ”tablettia”, jolla oli sitä mehua niin paljon, että sitä loiskui yli reunojen.

Kun Lilli oli viety kotiin, lähdin vielä tyttöjen kanssa takaisin seurakuntaan printtaamaan uutta jumalanpalveluskaavaa. Keskiviikkona mennään Ivanovkaan pitämään ensimmäistä jumista ja sinne tarvitaan ”kättä pidempää” helpottamaan jumikseen osallistumista ja mukana seuraamista varten. Edelliset vihot ovatkin jo ihan finaalissa – montaa ei ole enää jäljellä. Sellaista elämä on, kun kotikoneesta loppuu juuri sopivasti muste. Juuri sellaista mallia täällä tietenkään ei ole myyty, joten mustepatruunaakaan ei ole saatavilla. Ensi viikolla toivottavasti ehdin paikkaan (ja toivottavasti myös löydän sen), jossa saan täytettyä patruunan ja tulostus voi jatkua.

MIELENOSOITUKSIA

Kuulin tänään autoradiosta, että autoväki on liikkeellä. Mielenosoituksia on ollut useissa paikoissa Vladivostokista alkaen. Tulleja on uutisen mukaan taas kerran nostettu ja tällä hetkellä vanhoista autoista joutuu maksamaan tullia euromääräisesti 7,5 kertaa auton kuutiotilavuuden verran. Aiemmin kerroin oli kolme. Kantamalla tullia yritetään tukea maan autoteollisuutta ja uusien autojen myyntiä samalla autokantakin puhdistuu. Täällä olla ”perinteisesti” oltu ihastuneita japanailaisiin, kun ne ovat käytettyinäkin osoittauteneet luotettavammiksi kuin ”isänmaalliset” autot. Vuosi pari sitten pisti lehdestä silmään arvio, että 10 vuotta vanha japsi on yhtä luotettava kuin uusi, ”varma kotimainen”.

Korotuksen jälkeen pienimoottorisen henkilöauton tulli on kymppitonnin luokkaa ja isommat, joita täälläkin suositaan, viidestätoista ylöspäin. Reiluilla maastureilla jo kolmekymppiä. Eipä siis ihme, että (auto)kansa on noussut barrikaadeille. Arvatkaapa miten mieltä on osoitettu? No, tietenkin ajamalla päiväsaikaan valot päällä!

EKUMEENINEN PÄIVÄ

Omskin seurakunnassa on jo jonkin aikaa käytetty öylätteja tavallisen leivän sijaan. Niitä on kuskattu ilmeisesti ihan Suomesta asti, mutta tällä kertaa Igor kollegansa neuvomana päätti kääntyä katolilaisten puoleen. Ja sieltähän niitä saataatiin. Isä Melihar ei ollut paikalla, kun saavuimme kirkolle, mutta tuli kyllä heti soitettuamme. Juttelimme asiasta ja sen vierestä pitkän tovin.

Heidän kirkkonsa on rakennettu muutamia vuosia sitten, jonkun seurakuntalaisen ostettua omakotitalotontin ja yksityistettyään sen itselleen. Sitten vain kiireen vilkkaa rakennettiin tontille krikko ennen kuin viranomaiset ehtivät väliin ja nyt seurakunnalla on siis kirkko. Ihan ongelmattomasti asia ei valitettavasti sujunut, sillä perustusta ei kiireessä ehditty tehdä kunnolla ja niinpä lattialaatat tuppaavat nyt halkeilemaan.

Isä itse on tullut Slovakiasta, joka jonkin tutkimuksen mukaan on Euroopan kristillisin valtio (n. 97 % kansasta kuuluu johonkin krisilliseen kirkoon). Juttelimme hänen kanssaan pitkän tovin ja hän kutsui Igorin seuraavaan rukous(päivän) tapahtumaankin. Ja yhdessä tilasimme öylätit, sillä hänelläkin ne olivat taas kerran käyneet vähiin.

Toinen ”kohtaaminen” oli ortodoksi-isän kanssa. Olimme nimittäin hakemassa isosta marketista ehtoollisviiniä, kun kassalla meidän takanamme ollut ”rahamies” rupesi kyselemään viinistämme. Halusi varmasti pitää hyvää huolta meistä ja varmisti, että ostamme parasta laatua. Itse hän osti tälle ortodoksi-isälle ”kirkasta” – hihnalla oli alun toista kymmentä pulloa sitä sekä purkki pikakahvia. Että sillai.

METROSSA

Taisin aiemmin kertoa, kuinka kävimme yrittämässä täällä yhteen kauppaan, mutta meitä ei sinne päästetty, koska mukana oli alle 10 vuotiaita lapsia. Päätimme silloin, että tällaiseen kauppaan meidän ei tarvitse tullakaan. No, sitten kansainvälisyyslinjalaisemme ilmoitti, että ko. kaupassa olisi luistimia järkevällä hinnalla. Hän nimittäin on innokas luistelija ja fiksuna, tarkkana laski heti, että ostamalla luistimet hänen ei tarvitse vuokrata niitä ja rahaa siis kaikenkaikkiaan säästyy.

Jokin aika sitten olimme sitten yrittämässä kirkkoherran kanssa hankkia meille korttia tuohon kauppaan, mutta eihän se niin yksinkertaisesti käynyt. Häntä koipien välissä lähdimme sillä kertaa pois. Tänään kävimme uudestaan vaan ei ollut menestys sen parempi. ”Neuvostokapitalismin” peruina edelleen tarvitaan vino pino kaikenlaisia papereita ja kun niitä kaikkia ei ollut, niin ilman jäätiin. Ei riittänyt, että kyseiset paperit oli jo kerran ennen toimitettu. Ei auttanut myöskään se, että kysymyksessä oli seurakunta ja paikalla oli itse kirkkoherra. Herää vain kysymys, että mitenköhän siellä lännessä mahtaisi sellainen kauppa menestyä, joka yrittää pitää asiakkaat poissa? No, neitokainen, jonka kanssa asioimme, osoittautui myöskin tunnustavaksi kristityksi ja keskustelimme hänen kanssaan muutaman sanan. Vaikka ilmeisesti olikin jonkin helluntailaisen seurakunnan jäsen, niin oli epävarma uskon perusasioista ja halusi niistä kysyä. Kirkkoherra tietenkin hehkutti luterilaisuuden puolesta, mutta minä totesin häntä kuultuani, että kyllä hän oikealla tiellä oli vaikkei meidän seurakunnan jäsen ollutkaan. Lopuksi totesimme, että jos luistimet joskus vielä tulemme ostamaan, niin voimme yhtä hyvin sen tehdä Igorin kortilla ja näin ollen minä en edes tarvitse ko. korttia.

LEPOPÄIVÄ

Eilen maanantaina oli siis lepopäivä. Aamupäivällä lähdettiin oikein meitä lähellä olevaan puistoon – Kulttuurin ja levon puistoon. Täällä ei nimissä turhaan kursailla. Aitojen ulkopuolelle näkyi mainoksia eläintarhasta, mutta eläimet sieltä oli jo viety talvilevolle. Samoin oli huvipuistokin jäänyt talviteloille. Mutta ilma oli mitä mahtavin ja tilaa oli liikkua, joten nautimme täysin siemauksin. Hanna ja Mimmukin intoutuivat laulamaan esiintymislavalla ”Jumalan kämmenellä”, mutta kuulijoita vain oli vähän ja vielä vähemmän valitettavasti ymmärsivät sanoista. Tämä puisto oli muuten se puisto, jossa ensimmäisenä kesänä annoin turvallisuuspalvelun upseerittarelle traktaatin. Toivottavasti se laittoi tädin sydämessä jotain liikkeelle.

Kun olimme ulkoilleet tarpeeksi, lähdimme kohti pikaruokaravintolaa ja ostin sieltä meille ranskalaiset, että jaksoimme lähteä ruokaostoksille suosikkimarkettiimme. Aikaa siellä tietenkin taas paloi toista tuntia käytäviä ”guljaillessa” ja tavaroita etsiessä, mutta lopulta kaikki tarvittava oli koossa lähdimme kassan kautta autolle. Siinä muovipusseja autoon nostaessamme paikalle tuli mustalaisäiti nuoren poikansa kanssa kerjäämään. Yleensä suhtaudun näihin kerjäläisiin kategorisen kielteisesti, kun tavallisesti he enemmän tai vähemmän kerjäilevät muille kuin itselleen. No, annoimme leivän pojalle ja äiti otti sen tämän kädestä. Ilmeisen huononäköisenä hän kuitenkin tarkisti ”saaliin” ja totesi, että kyllä tämä kelpaa. Tällä kertaa heillä ilmeisesti oli tosi kysymyksessä, kun siitä kiittämisestä ei meinannut tulla loppua ollenkaan.

Illalla saimme vieraaksemme Ryzhkovon Hilman, joka on täällä kaupungissa suorittamassa täydennysopintoja parin viikon jaksolla. Aika hänen kanssaan meni rattoisasti ja kuten täällä Venäjällä yleensä syötiin, katsottiin valokuva-albumit läpi ja teitenkin poristiin. Hilmalla oli myös kerrottavana suru-uutinen. Kylän vanhin asukas, Miili-mummo oli siirtynyt Taivaan kotiin muutamaa päivää aiemmin. Viimeksi kylässä käydessämme kysäisin hänestä ja sanottiin, että sairastelee. Oli nimittäin kaatunut ja sen jälkeen ei sitten enää noussut. Vähän jäi harmittamaan, että emme päässeet sanomaan hänelle jäähyväisiä puhumattakaan, että olisimme voineet käydä vielä kerran rukoilemassa hänen luonaan. Ateistisina vuosikymmeninä tällaisista asioista on vieraannuttu.

TARTTOON MARS!

Eilen lauantaina saimme Ryttylästä viestin, että liittohallitus on tehnyt päätöksen lähettää meidät Viroon venäläistyöhön 1.1.2009 lukien. Aikamme täällä Omskissa ja Siperiassa alkaa siis käydä vähiin.

Tarton rovasti on kutsunut meidät omaan seurakuntaansa toimimaan Tarton ja sen ympäristössä asuvien venäläisten keskuuteen. Kaupungin väkiluvusta venäläisiä on 17 %, ja vaikka kaupungissa toimii ortodoksikirkko, niin kysyntää siitä huolimatta kuulemma on venäjänkielistä toimitusten pitäjistä. Tavoitteemme siellä on saada käyntiin ja pyörimään venäjänkielinen seurakunta – ei enempää eikä vähempää. Taivaallinen Isämme meitä siinä auttakoon! Sulkeudumme rukouksiinne.

TERVETULOA

Elämä on syntymistä ja kuolemista. Samoin on blogien kanssa. Juuri, kun ehdin tottua edelliseen Blogspotin formaattiin, joudunkin opettelemaan uuden WordPressin. Vanha meni ilmeisesti tukkoon, kun en sinne enää päässytkään ja yhtä onnettomasti oli muidenkin sivujen laita. Päätin siis nostaa kytkintä ja kuin Taivaan lahjana sai vielä siirrettyä vanhat Blogspotin jutut tänne. Vielä kun oppisi käyttämään ja vähän ”tuunaamaan” tätä, niin sitten jo aurinkokin paistaisi taas risukasaan. Aivan erityisesti kaipaisin rukous- ja kiitosaiheille kohtaa marginaaliin – siis sellaisille kestoaiheille.

Siunattua päivää ja kiva, että löysit perille! Toivottavasti pysyt mukana jatkossakin 🙂

KOTIKÄYNNILLÄ

Maanantaina oltiin kotikäynnillä yhden dementoituneen mummon luona. Hienoa oli huomata, miten Jumala pitää omistaan huolta. Luimme nimittäin yhdessä Psalmin 91 ja hänen elämänsä on kuin vahvistus siinä Jumalan antamille lupauksille.

Meitä hän ei enää muistanut, mutta Juhan kyllä. Yhdestä läheisestä ystävästään hän kyseli ainakin parikymmentä kertaa. Monet muutkin asiat olivat jo päässeet unohtumaan, mutta Isä Meidän rukouksen hän muisti alusta loppuun.

Hän on muuten ollut poikkeuksellinen äiti, kun on pystynyt siirtämään vielä äidinkielensä lapsilleen. Nuorin heistä taitaa olla muutamaa vuotta minua vanhempi.

Ja kuten tavallista lopuksi otettiin ryhmäkuvia. Tällä kertaa siihen itse asiassa oli aivan erityinen syy, sillä emännällämme on ”serkkutyttö” Virossa. Halusin tietenkin viedä hänelle terveiset ja oikein kuvan kanssa, kun seuraavan kerran menemme Viroon oikein ajan kanssa käymään.

Suoralta kädeltä tytär ei tietenkään muistanut osoitetta, mutta sovittiin, että soittelisimme perään, sillä osoite hänellä olisi tallessa kotona. Muisteli, että paikka olisi Kohtla-Järve, jossa Lillikin lapsena oli viettänyt paljon aikaa äitinsä isovanhempien luona. Kun sitten soittelimme, niin selvisi, että paikka olikin Jõhvi ja osoite tuttu katu, muutaman talon päässä Lillin sukulaisista. Todellakin pitänee mennä käymään siellä, vaikka se sukulaisten talo on jo aikaa sitten palanut poroksi ja hekin siis muuttaneet sieltä pois. Vaan kylläpä maailma osaa olla pieni!