VÄHÄN MENNEISTÄ

No, niin. Olisikohan nyt sopiva aika ja hetki vilkaista vähän menneeseen ja kertoa, mitä juttuja sisältyi tuohon pitkään, reilun parin kuukauden mittaiseen taukoon.

Viimeiset viikot ennen paluuta tänne Omskiin menivät tietenkin pakkaamisen merkeissä. Olimme miettineet ja suunnitelleet kuinka kutsuisimme vielä lopussa ystäviä ja sukulaisia kylään, mutta niin vain se kodin paketointi, juoksentelu ja kaikenlaisen tarpeellisen hankkiminen ja ostaminen veivät voimat, että homma jäi. Prostite – antakaa anteeksi! Loppuvaiheessa oli kyllä jo asiatkin ehditty pakata ja matkalaukutkin jouduttiin pakkaamaan ja purkamaan lukemattomat kerrat, kun sitä ja tätä piti vielä ehdottomasti saada mukaan. Itse asiassa loppujen lopuksi päädyttiin ostamaan vielä yksi matkalaukku, kun tilaa oli yksinkertaisesti niin vähän. Ajateltiin, että ehkä voisimme puhua laukut suoraan Omskiin asti ilman, että joutuisimme ottamaan niitä ulos Moskovassa ja kuskaamaan terminaalista toiseen. Niin ja viimeisen Omskin työn esittelyn kävin vielä pitämässä toiseksi viimeisenä iltana ennen paluutamme.

Saahan sitä toivoa J vaan kaikkea ei voi saada. Lentokentällä kaikkien tavaroidemme kanssa sitten kovasti yritin puhua ja vääntää, mutta vielä kovemmin pisti vastaan Finnairin lentokenttävirkailija. Sitten olivat meidän lippumme hukassa, kun Matka-Vekan virkailija ei ollut osannutkaan selvittää mitä ”tiski” sana tarkoittaa tai paremminkin, missä ”tiski” sijaitsee. No, onneksi Aeroflotin ystävällinen virkailija itse tuli henkilökohtaisesti niitä tuomaan meille sinne ”väärälle” tiskille. Aeroflotille siitä 10+ !!! Kysyin sitten häneltä, että voisimme tsekata tavaramme suoraan Omskiin ja oitis lupasi, kun meillä oli kaksi niin pientä lastakin. Vaan siitäkös Finskin virkailija innostui. Rupesi oikein vaatimaan, että pitää olla Aeroflotin jonkun ison viskaalin lupa hänelle toimitettuna, muuten hän ei sitä tee. Siinä vaiheessa sitten alkoi jo minullakin kellot soimaan, että ehkä venäläisessä systeemissä ei kannattaisi moista tsekkausta tehdäkään, sillä pahimmassa tapauksessa laukut saattavat kiertää ties mitä kautta ja niinpä ne eivät ehdikään meidän kanssamme samaan koneeseen ja sitten me joudumme olemaan Omskissa aluksi ilman vaatteita. Niinpä sitten purin huulta, kiitin Herraa ja pyysin ylistyksen mieltä, kun meillä kaiken järjen mukaan oli tiedossa ja odotettavissa matkalaukut ja siis vaatteet eikä vain katkera mieli, kun matkalaukut olivat kateissa.

Kiitoksen mieli jatkui Moskovassa, sillä siirtyminen terminaalista toiseen kaikkien matkatavaroiden ja kahden lopen väsyneen pikkutytön kanssa vei kolmisen tuntia (meidän vaihtoaika 4t 10 min, nopeampi vaihto olisi ollut vain pari tuntia). Koneen laskeuduttua passintarkastuksessa oli vastassa pitkät jonot. Yksi hindugurun näköinen mieshenkilö tuli meitä kuitenkin pian rohkaisemaan ja muistuttamaan, että pienten lasten kanssa ”saa” mennä jonon ohi. Ja niin me sitten teimmekin. Meidän passiemme tarkastus oli kuitenkin niin perusteellinen, että takanamme jonottanut kansa aplodeerasi ja hurrasi, kun meidät vihdoin päästettiin läpi J

Omskissa oli sitten yllätys taas odottamassa. Valera oli aiemmin kesällä valtuutettu siirtämään edellisenä vuonna hankittu maastobussi seurakunnan nimiin, mutta niin se vain oli jäänyt syystä tai toisesta tekemättä. Niinpä auton rekisteriote oli vanhentunut ja auto seisoi parkkipaikallaan. Valera oli meitä kyllä vastassa, mutta omalla autollaan. Täytyy kyllä myöntää, että vähintäänkin pieni ihme siinä saatiin kokea, kun saimme kolme isoa matkalaukkua, yksi kookkaan rinkan, kaksi reppua, kaksi lastenistuinta, kolme aikuista ja kaksi lasta mahtumaan sisälle pieneen Chevrolet Lanos -merkkiseen (porrasperäiseen) henkilöautoon.

Matkalla olin jo vähän ehtinyt alkaa jännittämään kotiinpaluutamme, sillä perinteisesti se sijoittui aikaan, jolloin yleensä vielä ei lämmitetä kerrostaloissa. Mielessä oli käynyt, että ehkä kipaisenkin vain äkkiä yläkertaan hakemaan toisen lähettiasunnon avaimet ja menemme sinne, kun siellä aina on ollut niin lämmintä. Turha murhe kuitenkin pois! Jo matkalla lentokentältä kuulimme Valeralta, että asteittain oli lämmitys oli tänäkin ”talvena” otettu käyttöön ja siinä vaiheessa koko kaupungissa oli lämmöt päällä. Ja lämmintä oli meilläkin. Itse asiassa ensimmäisinä päivinä oli niin lämmintä, että harkitsimme jo tuulettimien hakua vintiltä. No, nyt lämpöpuoli on ainakin toistaiseksi tasaantunut – olohuoneen sisälämpömittari osoittaa +24. Venäläinen tavoite on kyllä vissiin +30, mutta meille tuo reilu parikymmentä vallan mainiosti riittää. Ulkona on päivisin vielä muutama aste lämmintä, mutta yöt ovat jo vissiin pakkasella. Itse asiassa nyt on kello vähän yli kolme telkkarin ”lämpömittari” näyttää vielä +4. Tänne tullessa meillä oli vielä ajatus, että melko nopeasti muuttaisimme siihen toiseen lähettiasuntoon ja olisimme tämän lyhyen ajan pääsääntöisesti siellä, mutta, mutta… kukas kotoaan lähtisi. J

Muutama päivä meidän tulomme jälkeen saapui tänne myös kansainvälisyyslinjalainen. Hänen kanssaan olen aloittanut venäjäntunnit. Käymme vuoroiltoina, molemmat kahtena iltana viikossa Alla-opettajamme tunneilla hänen aloitettua tässä välillä toisen päivätyön autopesulassa.

Vieraitakin meillä on jo ehtinyt käydä. Esikoislestadiolaiset veljet tapansa mukaan tekivät tänäkin syksynä Siperian kierroksensa. Turnee alkoi täältä ja meidän kanssamme he olivat pari, kolme päivää. Seurat pidettiin ja nuoria he kävivät ”moikkaamassa” sekä puhuivat vielä sunnuntaina pariin otteeseen. Ei täällä ”nälkäkuoleman” partaalle vielä ehditty, mutta ainahan se on mukavaa, kun saa omalla äidinkielellään kuulla Raamatun selitystä. Toivottavasti voivat tulla ensi vuonnakin!

Täällä on auto ehdottoman tarpeellinen, melkeinpä tekisi mieli sanoa, että suorastaan välttämätön, ainakin kahden pienen lapsen perheelle. Edellä kerroin jo, että kentän auto seisoo, kun rekisteriote on vanhentunut, vaikka kaikki muut luvat meillä on asianmukaisesti. Myöskin oma automme oli poissa pelistä ensimmäisen puolentoista viikon ajan. Kesällä jo kävin vähän kokeilemassa, mutta silloin homma tyssäsi heti. Ensin epäilin ja toivoin, että ongelma olisi vain akku. No, akku oli ensimmäinen ongelma. Muita ongelmia selvitellessä panin merkille, että sisävalo paloi oli ovi auki tai kiinni. Kun sitten viime syksynä akkua ei oltu irrotettu navoistaan, niin akku oli siis sitten mennyt tyhjäksi ja jäätynyt talvella ja näin muuttunut kaatopaikkajätteeksi. Uuden akun myötä syntyi uusi toivo, mutta Lada vain ei käynnistynyt. Nyt jo pyöritti, mutta ei käynnistynyt. Seuraava epäilys oli hälytin, joka oli juuri samalla lailla oikkuillut monesti aiemminkin. Käytiin Auto-Rodeon pojilta kysymässä neuvot vaan ei auttanut sekään. Sitten kaadettiin kaasariin bensaa ja johan toimi … sen aikaa, kun bensaa kaasarissa riitti. Päätettiin puhdistuttaa kaasari – lopputulos oli, että ostin uuden kaasarin. Se oli erilainen kuin edellinen ja taas neuvoja kysymään, mutta sitten ehti jo pimeä, joten asentaminen jäi seuraavaan aamuun. Ei auttanut uusi kaasari, joten lopullinen, se pohjimmainen toinen syykin selvisi. Bensapumppu oli tukossa. Hommattiin uusi bensapumppu ja johan ”nappasi”. Auto kuitenkin pysyi edelleen tallissa kuin tatti, kun katsastus oli vanhentunut. Aiemmin monen solmun summana olin jo ehtinyt päättää, että tällä kertaa katsastus tehdään ”po-russki” ja niinpä auto seisoi, kun ikkunatarraa ei ollut. Ensimmäisinä päivinä satoi usein, mutta sitten puolentoista viikon odottamisen jälkeen päätin, että siirrän suihkukaapin altaan automme perässä autotallista alaovelle, kun se ei mahtunut Valeran auton takakontin pienestä reiästä sisään ja en viitsinyt sitä alkaa raahaamaankaan. Ja kun auto tuli ulos tallista, niin samalla aurinko tuli esiin ja sen jälkeen ei olekaan satanut \o/ Seuraavana päivänä sitten sain sen ikkunalätkän – kahdeksi vuodeksi. Kyllä täällä Venäjälläkin asiakas on kuningas – lätkän pitkä odotusaika kompensoitiin pitkällä katsastuksella.

Sitten joitain ”kummallisuuksia”, joihin on törmätty. Ensinnäkin nettiyhteys (kuulemma kuukausilippukin) voidaan hankkia vain yhtenä päivänä kuukaudessa. Igor kävi haukkumassa seurakunnan nuoret nuortenillassa, kun eivät enää käy jumiksissa. Seuraavana aamuna oli tupa täynnä väkeä, myös nuoret olivat hyvin edustettuina. Meitä ei päästetty Metro-nimiseen kauppaan ostoksille, kun meillä oli tytöt mukana. Siihen liikkeeseen on alle 10 v. pääsy kielletty. Halusin aloittaa avointen ovien kahvi-teetuvan seurakuntakodilla, mutta kirkkoherra kielsi sen. Nyt erityisesti ei voi aloittaa, kun remontista puuttuvat loppuhyväksynnät. Myöhemminkin, jos joku talon asukas valittaa meidän toiminnastamme, niin seurakunnalta voidaan evätä oikeus käyttää tiloja. Herää kysymys, että oliko koko seurakuntakodin remontti turha, jos mitään ulospäinsuuntautuvaa toimintaa ei voida remontin jälkeenkään suorittaa.

Pari positiivistakin asiaa on ollut. Suurin asia on ollut, että venäjänkielinen pyhäkoulu on taas alkanut. Kaksi paikallista pikkutyttöä ovat innokkaasti mukana ja Hanna sekä Miriamkin parhaan ymmärryksensä mukaan ja vähintään yhtä innokkaina. Toinen hauska juttu oli autopesulassa. Menin tuttuun paikkaan vuoden tallissa seisoneen auton kanssa. Pesun hinnan kuultuani kysyin tapani mukaan tietenkin alennusta, kun minulla oli taskussa heidän alennuskorttinsa. Pesuripoika kuitenkin totesi lakonisesti, että siinä hinnassa oli jo kaikki alennukset. Heti perään hänen kollegansa vuorostaan kysyi minulta, että missäs se meidän (ja teititteli kuten täällä on aina tapana) Volkkari on. Eipä voi kun taas ihmetellä kuinka hyvin täällä asiakkaat muistetaan. Ja sainpa kaupanpäälle vielä ”nuhtelunkin” – pitää käyttää autoa pesussa useammin.

Sokerina pohjalla on lasten suusta kuultua. Tässä yhtenä päivänä, kun tytöt olivat taas ”pöllöilleet” ja kuulivat, kun äitinsä heille kertoi olevansa moisesta heille vihainen, niin Mimmu 2v huusi Hannalle: ”Äiti on vihainen, mennään piiloon”. Mistä lie tyttö tuonkin oivaltanut?