Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2008

VÄHÄN MENNEISTÄ

No, niin. Olisikohan nyt sopiva aika ja hetki vilkaista vähän menneeseen ja kertoa, mitä juttuja sisältyi tuohon pitkään, reilun parin kuukauden mittaiseen taukoon.

Viimeiset viikot ennen paluuta tänne Omskiin menivät tietenkin pakkaamisen merkeissä. Olimme miettineet ja suunnitelleet kuinka kutsuisimme vielä lopussa ystäviä ja sukulaisia kylään, mutta niin vain se kodin paketointi, juoksentelu ja kaikenlaisen tarpeellisen hankkiminen ja ostaminen veivät voimat, että homma jäi. Prostite – antakaa anteeksi! Loppuvaiheessa oli kyllä jo asiatkin ehditty pakata ja matkalaukutkin jouduttiin pakkaamaan ja purkamaan lukemattomat kerrat, kun sitä ja tätä piti vielä ehdottomasti saada mukaan. Itse asiassa loppujen lopuksi päädyttiin ostamaan vielä yksi matkalaukku, kun tilaa oli yksinkertaisesti niin vähän. Ajateltiin, että ehkä voisimme puhua laukut suoraan Omskiin asti ilman, että joutuisimme ottamaan niitä ulos Moskovassa ja kuskaamaan terminaalista toiseen. Niin ja viimeisen Omskin työn esittelyn kävin vielä pitämässä toiseksi viimeisenä iltana ennen paluutamme.

Saahan sitä toivoa J vaan kaikkea ei voi saada. Lentokentällä kaikkien tavaroidemme kanssa sitten kovasti yritin puhua ja vääntää, mutta vielä kovemmin pisti vastaan Finnairin lentokenttävirkailija. Sitten olivat meidän lippumme hukassa, kun Matka-Vekan virkailija ei ollut osannutkaan selvittää mitä ”tiski” sana tarkoittaa tai paremminkin, missä ”tiski” sijaitsee. No, onneksi Aeroflotin ystävällinen virkailija itse tuli henkilökohtaisesti niitä tuomaan meille sinne ”väärälle” tiskille. Aeroflotille siitä 10+ !!! Kysyin sitten häneltä, että voisimme tsekata tavaramme suoraan Omskiin ja oitis lupasi, kun meillä oli kaksi niin pientä lastakin. Vaan siitäkös Finskin virkailija innostui. Rupesi oikein vaatimaan, että pitää olla Aeroflotin jonkun ison viskaalin lupa hänelle toimitettuna, muuten hän ei sitä tee. Siinä vaiheessa sitten alkoi jo minullakin kellot soimaan, että ehkä venäläisessä systeemissä ei kannattaisi moista tsekkausta tehdäkään, sillä pahimmassa tapauksessa laukut saattavat kiertää ties mitä kautta ja niinpä ne eivät ehdikään meidän kanssamme samaan koneeseen ja sitten me joudumme olemaan Omskissa aluksi ilman vaatteita. Niinpä sitten purin huulta, kiitin Herraa ja pyysin ylistyksen mieltä, kun meillä kaiken järjen mukaan oli tiedossa ja odotettavissa matkalaukut ja siis vaatteet eikä vain katkera mieli, kun matkalaukut olivat kateissa.

Kiitoksen mieli jatkui Moskovassa, sillä siirtyminen terminaalista toiseen kaikkien matkatavaroiden ja kahden lopen väsyneen pikkutytön kanssa vei kolmisen tuntia (meidän vaihtoaika 4t 10 min, nopeampi vaihto olisi ollut vain pari tuntia). Koneen laskeuduttua passintarkastuksessa oli vastassa pitkät jonot. Yksi hindugurun näköinen mieshenkilö tuli meitä kuitenkin pian rohkaisemaan ja muistuttamaan, että pienten lasten kanssa ”saa” mennä jonon ohi. Ja niin me sitten teimmekin. Meidän passiemme tarkastus oli kuitenkin niin perusteellinen, että takanamme jonottanut kansa aplodeerasi ja hurrasi, kun meidät vihdoin päästettiin läpi J

Omskissa oli sitten yllätys taas odottamassa. Valera oli aiemmin kesällä valtuutettu siirtämään edellisenä vuonna hankittu maastobussi seurakunnan nimiin, mutta niin se vain oli jäänyt syystä tai toisesta tekemättä. Niinpä auton rekisteriote oli vanhentunut ja auto seisoi parkkipaikallaan. Valera oli meitä kyllä vastassa, mutta omalla autollaan. Täytyy kyllä myöntää, että vähintäänkin pieni ihme siinä saatiin kokea, kun saimme kolme isoa matkalaukkua, yksi kookkaan rinkan, kaksi reppua, kaksi lastenistuinta, kolme aikuista ja kaksi lasta mahtumaan sisälle pieneen Chevrolet Lanos -merkkiseen (porrasperäiseen) henkilöautoon.

Matkalla olin jo vähän ehtinyt alkaa jännittämään kotiinpaluutamme, sillä perinteisesti se sijoittui aikaan, jolloin yleensä vielä ei lämmitetä kerrostaloissa. Mielessä oli käynyt, että ehkä kipaisenkin vain äkkiä yläkertaan hakemaan toisen lähettiasunnon avaimet ja menemme sinne, kun siellä aina on ollut niin lämmintä. Turha murhe kuitenkin pois! Jo matkalla lentokentältä kuulimme Valeralta, että asteittain oli lämmitys oli tänäkin ”talvena” otettu käyttöön ja siinä vaiheessa koko kaupungissa oli lämmöt päällä. Ja lämmintä oli meilläkin. Itse asiassa ensimmäisinä päivinä oli niin lämmintä, että harkitsimme jo tuulettimien hakua vintiltä. No, nyt lämpöpuoli on ainakin toistaiseksi tasaantunut – olohuoneen sisälämpömittari osoittaa +24. Venäläinen tavoite on kyllä vissiin +30, mutta meille tuo reilu parikymmentä vallan mainiosti riittää. Ulkona on päivisin vielä muutama aste lämmintä, mutta yöt ovat jo vissiin pakkasella. Itse asiassa nyt on kello vähän yli kolme telkkarin ”lämpömittari” näyttää vielä +4. Tänne tullessa meillä oli vielä ajatus, että melko nopeasti muuttaisimme siihen toiseen lähettiasuntoon ja olisimme tämän lyhyen ajan pääsääntöisesti siellä, mutta, mutta… kukas kotoaan lähtisi. J

Muutama päivä meidän tulomme jälkeen saapui tänne myös kansainvälisyyslinjalainen. Hänen kanssaan olen aloittanut venäjäntunnit. Käymme vuoroiltoina, molemmat kahtena iltana viikossa Alla-opettajamme tunneilla hänen aloitettua tässä välillä toisen päivätyön autopesulassa.

Vieraitakin meillä on jo ehtinyt käydä. Esikoislestadiolaiset veljet tapansa mukaan tekivät tänäkin syksynä Siperian kierroksensa. Turnee alkoi täältä ja meidän kanssamme he olivat pari, kolme päivää. Seurat pidettiin ja nuoria he kävivät ”moikkaamassa” sekä puhuivat vielä sunnuntaina pariin otteeseen. Ei täällä ”nälkäkuoleman” partaalle vielä ehditty, mutta ainahan se on mukavaa, kun saa omalla äidinkielellään kuulla Raamatun selitystä. Toivottavasti voivat tulla ensi vuonnakin!

Täällä on auto ehdottoman tarpeellinen, melkeinpä tekisi mieli sanoa, että suorastaan välttämätön, ainakin kahden pienen lapsen perheelle. Edellä kerroin jo, että kentän auto seisoo, kun rekisteriote on vanhentunut, vaikka kaikki muut luvat meillä on asianmukaisesti. Myöskin oma automme oli poissa pelistä ensimmäisen puolentoista viikon ajan. Kesällä jo kävin vähän kokeilemassa, mutta silloin homma tyssäsi heti. Ensin epäilin ja toivoin, että ongelma olisi vain akku. No, akku oli ensimmäinen ongelma. Muita ongelmia selvitellessä panin merkille, että sisävalo paloi oli ovi auki tai kiinni. Kun sitten viime syksynä akkua ei oltu irrotettu navoistaan, niin akku oli siis sitten mennyt tyhjäksi ja jäätynyt talvella ja näin muuttunut kaatopaikkajätteeksi. Uuden akun myötä syntyi uusi toivo, mutta Lada vain ei käynnistynyt. Nyt jo pyöritti, mutta ei käynnistynyt. Seuraava epäilys oli hälytin, joka oli juuri samalla lailla oikkuillut monesti aiemminkin. Käytiin Auto-Rodeon pojilta kysymässä neuvot vaan ei auttanut sekään. Sitten kaadettiin kaasariin bensaa ja johan toimi … sen aikaa, kun bensaa kaasarissa riitti. Päätettiin puhdistuttaa kaasari – lopputulos oli, että ostin uuden kaasarin. Se oli erilainen kuin edellinen ja taas neuvoja kysymään, mutta sitten ehti jo pimeä, joten asentaminen jäi seuraavaan aamuun. Ei auttanut uusi kaasari, joten lopullinen, se pohjimmainen toinen syykin selvisi. Bensapumppu oli tukossa. Hommattiin uusi bensapumppu ja johan ”nappasi”. Auto kuitenkin pysyi edelleen tallissa kuin tatti, kun katsastus oli vanhentunut. Aiemmin monen solmun summana olin jo ehtinyt päättää, että tällä kertaa katsastus tehdään ”po-russki” ja niinpä auto seisoi, kun ikkunatarraa ei ollut. Ensimmäisinä päivinä satoi usein, mutta sitten puolentoista viikon odottamisen jälkeen päätin, että siirrän suihkukaapin altaan automme perässä autotallista alaovelle, kun se ei mahtunut Valeran auton takakontin pienestä reiästä sisään ja en viitsinyt sitä alkaa raahaamaankaan. Ja kun auto tuli ulos tallista, niin samalla aurinko tuli esiin ja sen jälkeen ei olekaan satanut \o/ Seuraavana päivänä sitten sain sen ikkunalätkän – kahdeksi vuodeksi. Kyllä täällä Venäjälläkin asiakas on kuningas – lätkän pitkä odotusaika kompensoitiin pitkällä katsastuksella.

Sitten joitain ”kummallisuuksia”, joihin on törmätty. Ensinnäkin nettiyhteys (kuulemma kuukausilippukin) voidaan hankkia vain yhtenä päivänä kuukaudessa. Igor kävi haukkumassa seurakunnan nuoret nuortenillassa, kun eivät enää käy jumiksissa. Seuraavana aamuna oli tupa täynnä väkeä, myös nuoret olivat hyvin edustettuina. Meitä ei päästetty Metro-nimiseen kauppaan ostoksille, kun meillä oli tytöt mukana. Siihen liikkeeseen on alle 10 v. pääsy kielletty. Halusin aloittaa avointen ovien kahvi-teetuvan seurakuntakodilla, mutta kirkkoherra kielsi sen. Nyt erityisesti ei voi aloittaa, kun remontista puuttuvat loppuhyväksynnät. Myöhemminkin, jos joku talon asukas valittaa meidän toiminnastamme, niin seurakunnalta voidaan evätä oikeus käyttää tiloja. Herää kysymys, että oliko koko seurakuntakodin remontti turha, jos mitään ulospäinsuuntautuvaa toimintaa ei voida remontin jälkeenkään suorittaa.

Pari positiivistakin asiaa on ollut. Suurin asia on ollut, että venäjänkielinen pyhäkoulu on taas alkanut. Kaksi paikallista pikkutyttöä ovat innokkaasti mukana ja Hanna sekä Miriamkin parhaan ymmärryksensä mukaan ja vähintään yhtä innokkaina. Toinen hauska juttu oli autopesulassa. Menin tuttuun paikkaan vuoden tallissa seisoneen auton kanssa. Pesun hinnan kuultuani kysyin tapani mukaan tietenkin alennusta, kun minulla oli taskussa heidän alennuskorttinsa. Pesuripoika kuitenkin totesi lakonisesti, että siinä hinnassa oli jo kaikki alennukset. Heti perään hänen kollegansa vuorostaan kysyi minulta, että missäs se meidän (ja teititteli kuten täällä on aina tapana) Volkkari on. Eipä voi kun taas ihmetellä kuinka hyvin täällä asiakkaat muistetaan. Ja sainpa kaupanpäälle vielä ”nuhtelunkin” – pitää käyttää autoa pesussa useammin.

Sokerina pohjalla on lasten suusta kuultua. Tässä yhtenä päivänä, kun tytöt olivat taas ”pöllöilleet” ja kuulivat, kun äitinsä heille kertoi olevansa moisesta heille vihainen, niin Mimmu 2v huusi Hannalle: ”Äiti on vihainen, mennään piiloon”. Mistä lie tyttö tuonkin oivaltanut?

OM-KOLONIASSA

Kyläilymme jatkui sunnuntaina ja silloin olivat vuorossa Kovaljovo ja Orlovka. Matkaan päästiin vähän myöhässä, mutta onneksi ruokatarpeet oli ostettu jo valmiiksi leipää lukuunottamatta ja siihen puoleen ei mennyt enempää aikaa. Tällä kertaa oltiin matkassa ilman kanttoria – eipä se viime vuonna lahjaksi Helsingistä saatu hieno syntikka olisi mukaan mahtunutkaan pieneen Ladaamme. Kovasti Igor oli sitä mieltä, että soittipelin olisi voinut laittaa pahvilaatikossa katolle, mutta pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut sen ”surma”. Eikä sitä sinne siis myöskään laitettu – toivottavasi ei laitetakaan vastaisuudessakaan sen jälkeen kun meitä täällä ei enää ole. No, kun siis vihdoin matkaan päästiin, niin rattoisasti matkanteko sujui. Tiekin oli yllättävän hyvässä kunnossa – paljon paremmassa kuin kesällä. Matkassa tällä kertaa olivat Igor, Valera, Bertta ja kansainvälisyyslinjalaisemme sekä allekirjoittanut.

Pariin kuukauteen lähettien lähdettyä Suomeen ei näissäkään kylissä oltu käyty, mutta nyt taas käytiin. Kovaljovossa paikalla olivat uskollisimmat parisenkymmentä aktiivia. Talon varsinainen emäntä ei myöskään ollut päässyt paikalle katkaistuaan kätensä äskettäin. Poikkimennyt jalka oli kuulemma juuri ja juuri ehtinyt parantua ennen kuin käsi katkesi.

Orlovkassa kokoonnuimme jälleen Ernan luona, vaikka kulttuuritalon ovet jo pitivätkin olla meille auki. Paikalla oli kahdeksan kyläläistä, joista kolmea, neljää en ollutkaan pitkään aikaan nähnyt jumiksissa. Toivottavasti ovat taas ”palanneet” joukkoon.

Surullisena asiana on valitettavasti kerrottava uudesta käytännöstä. Kuten perjantaina Ryzhkovossa niin samaten tällä Om-kolonian reissulla Igor ilmeisen korkeakirkollisena piti päänsä ja tulevaisuudessa kyläjumikset tullaan pidetään sitten perjantaisin – kylien väki olisi kyllä halunnut jatkaa sunnuntaijumisten traditiota. Vaikka seurakunnassamme on katekeetta ja Valerammekin on jo sanajumalanpalveluksia toimittanut, niin siitä huolimatta on kirkkoherramme pitää tärkeämpänä sitä, että kaupunkiseurakunnassa on ehtoollinen tarjolla joka sunnuntai kuin, että kylässä olisi ehtollisjumalanpalvelus yhtenä sunnuntaina kuukaudessa.

Paluumatka sujui myös joutuisasti ja kun nousin ulos autosta tallissa, niin kuljettajan istuimen selkänoja petti ja se hajosi. Se oli jo toinen kerta noin viiden vuoden ja vajaan 40.000 km:n aikana! Varjelustakin oli, kun rikkoutuminen tapahtui vasta tallissa eikä esim. kesken kaiken valtatiellä, jolloin olisi voinut käydä vaikka millainen vahinko/kolari.

RYZHKOVOSSA

Tänään perjantaina (tai täällä Omskissa eletään kyllä jo lauantaita) kävimme pitkästä aikaa Ryhkovon kylässä. Aikaisin aamuksi sovittu lähtö myöhästyi toista tuntia, kun kaikki eivät yhä pahenevista ruuhkista johtuen ehtineet ajoissa paikalle seurakuntakodille. Matkaan lopulta kuitenkin päästiin, vaikka viimeisenä viivytyksenä Valera-ystävämme sai peukaloonsa syvän haavan.

Ja rattoisasti matka taittuikin. Liikennettä kaupungin ulkopuolella oli yllättävän vähän eikä ohituskohtia tarvinnut juuri odottaa. Alkumatkasta tosin menohaluja hillitsi hieman kuuraiset pientareet. Edellinen päivä oli ollut lämmin ja kaikessa kiireessä talvirenkaiden vaihto alle oli unohtunut. No, ei tie liukkaalta tuntunut, pari kertaa kokeilin jarruilla. Kerran puolivälin tienoilla pysähdyimme tankkaamaan ja samalla tuli sopiva tauko, että jaksoi taas painaa kaasua ja jarrua ja välillä vähän kytkintäkin.

Stressikäyrä ja adrenaliini alkoivat nousemaan sopivasti Ryzhkovon tienhaaraa lähestyttäessä. Aamulla Hilma itse oli soittanut ja kehottanut tulemaan, kun tie oli kerran hyvässä kunnossa. Ensivaikutelma ei kuitenkaan ollut mikään hirveän lupaava. Ehkä hän muisti meidän kesällä käyneen ”japsi-traktorilla” ja oletti meidän nytkin olevan liikkeellä sillä. Vaan ei, meillä oli alla meidän ”Vitonen” elikkä Lada 2105 ja se on kyllä kaikkea muuta kuin maastoauto. No, kyllä silläkin yllätävän pahoista paikoista on päässyt. Jonkun matkaa mutatietä ajettuamme ilmestyi näköpiiriimme tiekarhu, joka lanasi tietä. Ihana, kiitos Herralle! oli ensimmäinen reaktioni, mutta pian tajusin, että sehän suorastaan pilaa tien. Onneksi pääsimme siitä ohi ja saimme nauttia kuitenkin jonkin matkaa siitä Hilman lupaamasta hyvästä tiestä.

Perille päästyämme menimme ensin pikaisesti käymään kylän koulussa ja annoimme sinne edellisen kesän aktioryhmältä saaduilla rahoilla ostetut urheiluvälineet. Rehtori ei ottanut niitä kuitenkaan vastaan vaan vei meidät tapaamaan koulun ”urheiluluokkalaisia” ja heille pallot ja mailat kelpasivat. Samalla siinä vaihdoimme muutaman sanan ja loppujen lopuksi pojat opettajan kanssa tulivat vielä seuraamaan jumistamme. Yksi heistä oli ollut kesäleirillämme \o/ Kyllä yksi jumis aina perjantain viimeisen oppitunnin voittaa 🙂

Pitkä poissaolomme vaikutti myös kirkkokansan lukumäärään – tällä kertaa onneksi positiivisesti. Ehtoolliseen asti väkeä oli yli 30 ja sen jälkeen kun koulukyydin takia poistunut nuoriso oli lähtenyt, jäljellä oli vielä minun laskujen mukaan 23 syntistä. Ja lopuksi otettiin tietenkin ryhmäkuva kuten Venäjällä aina on tapana.

Meillä oli toinenkin asia toimitettavana. Vuoden alussa joulujumalanpalveluksen jälkeen (juliaanisen kalenterin mukaan joulu meikäläisittäin vasta 7. tammikuuta) perustettiin Ryzhkovoon seurakunta ja tälle seurakunnalle oli ”kappeliksi” annettu huone kulttuuritalon yläkerrasta. Meidän tehtävämme tällä kertaa oli katsoa, että millainen remontti siellä pitäisi tehdä, että jumalanpalvelukset voitaisiin siirtää sinne. Sitä tarkoitusta varten oli seurakunta saanut Suomesta rahaakin.

Rehellinen arvioni on, että siihen huoneeseen saa kyllä palamaan helposti pienen omaisuuden, mutta kyllä siellä voisi pitää jumalanpalveluksia vaikka hetikin, jos olisi kova tahto. Vieressä asioiden ja keskustelun kehittymistä seuratessani tuli sellainen tunne, että nyt taisi olla kulttuuritalon johtajalla ketunhäntä kainalossa. Eikä se ollut ensimmäinen kerta, kun tähän ilmiöön Venäjällä törmäsin. Ennen hänen luokseen syömään lähtöä (ehkä olen vähän sarkastinen, mutta ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana siinä kylässä) puhuttiin jo käytävän remontoimisesta ja seuraavana linjalla olisi sitten ehkä vielä portaikko.

Hyvänä puolena tällaisessa huoneen jakamisssa museon kanssa on se, että vartioiti on järjestyksessä, jos ei sitten koko talo pala. Peikkona taas on se, että Venäjällä vain sektantit elikkä lahkolaiset (ja meidän Omskin seurakunta) kokoontuvat muissa kuin kirkoissa.

Ortodoksitkin ovat jo pystyttäneet Ryzhkovossa ristin kulttuurikeskuksen viereiselle pihamaalle ja keränneet rahat kirkon rakentamiseen, vaikka se on perinteisesti ja aina ollut luterilainen kylä. Kova on siis kyläläisillä halu saada itselleen kirkko – vaikka sitten edes ortodoksinen!

Taisimme siis taaskin hävitä 1-0. Siellä, missä väki itse maksaa ja/tai rakentaa itse kirkon, siellä se myöskin sitoutuu siihen ja pitää siitä huolta toisin kuin ne Inkerin kirkon seurakuntalaiset, jotka ovat hätäapuna Suomesta saaneet kirkkonsa. Toivottavasti lopputulos ei ole sama kuin mitä on kuulunut Afrikan kehitysavun ”menestystarinasta”.

Kotimatkan alussa oli taas rukouselämä aktiivista ja kuten Raamatussa kehoitetaan. Tie oli lanan jäljiltä alkumatkasta aivan karmeassa kunnossa ja niinpä autokuntamme rukoili lakkaamatta. Kiitos Taivaalliselle Isällemme, kun kaikesta huolimatta pääsimme läpi mutatiestä ja vielä turvallisesti perille kotiin. Yhden pahan kolarinkin näimme matkalla – rekka oli puskenut sisään lepotauon jälkeen uudelleen liikkeellelähteneeseen autoon.