JOITAKIN POIMINTOJA VIIMEISELTÄ VIIKOLTA

Viime viikolla olimme SRO:lla (www.sro.fi) Kauniaisissa perhetyön merkeissä. Ensin oli puolitoistapäiväinen perhetyön seminaari ja päälle ”nelipäiväinen” seminaaari perheenä lähetystyössä. Molemmat olivat oikein hyviä juttuja. Ensimmäisessä pohdittiin perhetyön (itse asiassa melkein kaikki lähetystyö mahtuu tämän nimikkeen alle) tekemistä erilaisissa kulttuureissa. Hyvästä yrityksestä huolimatta kurssilla katseltiin kuitenkin asioita mielumminkin perheelisen näkökulmasta ja siksi aivan oikeutetusti pyrittiin osallistujien toimesta avaamaan myös sinkkunäkökulmaa ja tuomaan esiin sitä, että myös sinkut tarvitsevat tällaisia päiviä. Toivottavasti jo ensi vuonna on sinkuille omat ”synventymispäivät”. Nyt on jo kuulemma havaittavissa, että lähettisinkut ovat katoava luonnonvara.

Toisessa koulutuksessa keskityttiin kuulemaan ja pohtimaan lähettiperheiden elämää liippavia asioita. Tutustuttiin mieheyteen ja naiseuteen sekä lähetyslapsen osaan ja niihin asioihin ja haasteisiin sekä realitetteihin, joihin lähetit ja lähettiperheet törmäävät työalueillaan. Mahdollisia kriisejä ja vastoinkäymisiä oli tiedossa niin mahdottomasti, että herkimmät ja nöyrimmät lähettikokelaat jo alkoivat miettimään onko heistä sittenkään moiseen myllytykseen. Ja voi olla, että itsekin olisin saattanut asioita mietiskellä illan, pari, jos en olisi jo ollut lähetyskentällä. Ainakaan toistaiseksi meitä Omskinkeskisiä ei ole keitetty kaikkein pahimmissa liemissä ja niinpä uskallamme ja haluamme palata toiselle työkaudelle.

Hannan yhteenlasku alkuviikosta yllätti meidät oikein totaalisesti. Lilli oli tehnyt jälkiruoaksi lettuja, sellaisia pieniä pyöreitä kämmenenkokoisia. Kun lautanen oli tyhjä ja masut täynnä aloimme miettiä kuinka monta kukin oli syönyt. Totesimme, että äiti oli syönyt ensin kolme ja sitten vielä kaksi, johon Hanna ihan oma-aloitteisesti totesi ”viisi”!!! Vähemmästäkin me vanhemmat olimme hämillämme ja katsoimme toisiimme. Sitten kokeiltiin Hannan syömisiä – ensin kaksi ja sitten vielä kaksi lisää. ”Neljä” huudahti Hanna! Taas oikein. Lilli ja minä olimme jo melkein onnesta shokissa, mutta päätimme vielä kokeilla Mimmun syömisten kanssa kaksi ja yksi. Siinä vaiheessa Hanna oli jo niin paineenalaisena, että meni ihan kipsiin eikä osannut vastata mitään järkevää. No, mielenkiinnolla jäämme odottamaan milloin on vuorossa kertotaulu 🙂

Hanna on myös pistänyt jälleen omiaan laulusanoihin. Yhdessä tunnetussa lastenlaulussa kierretään ympäri maan, laukussa piimää ja leipää vaan ja siihen on Hanna liittänyt ”uuden säkeistön ja uuden maan”. Englannin ”how do you do:n” sijaan hän laulaakin ”Hallelujah”.

Mimmukin on kunnostautunut ovi- ja lukkoasioissa. Tähän asti varmuuslukko on estänyt häntä menemästä rappukäytävään, hissiin ja siitä edelleen ties minne, kun ajoittain alaovi on auki. Eilen nimittäin Mimmu sitten näytti iskälle kuinka varmuusketju laitetaan päälle ja niinpä meidän aikuisten on pidettävä korvamme entistä enemmän höröllään.

Tiistaina oli Viron työalueen johtokunnan kokous, jossa mietittiin meidän ja kollegaperheemme tulevaisuutta ja mahdollisia kuvioita Virossa. Ensimmäiselle sijalle asetettiin tiimin muodostaminen ja paikaksi tuli vaihtoehtoisesti koillis-Viro tai pääkaupunkiseutu. Ensi viikolle on sovittu tapaaminen Viron kirkon arkkipiispan kanssa, jossa he keskustelevat asiaa eteenpäin ja siitä asia toivottavasti vähitellen alkaa muotoutumaan. Vuodenvaihteessa tai viimeistään alkuvuonna sitten toivottavasti pääsemme siirtymään uusiin asemapaikkoihimme. Rukoillaan, että heti löytyvät oikeat ja lahjoja vastaavat tehtävät sekä että väki kiinnostuu ja tulee sanankuuloon.

Ennen Viroon menoa on kuitenkin edessä vielä viimeinen käynti Omskissa. Aivan kuten aiemmin kesällä, niin nytkin lippujen hankinta takkuaa. Täällä lännessä ollaan jo siirrytty liputtomiin lentoihin, mutta Venäjällä niitä vielä harrastetaan ja kirjoitellaan. Uuden ohjeistuksen mukaisesti olen kahdesta matkatoimistosta pyytänyt hintatietoja, mutta toisesta ei ole kuulunut mitään ja toinen oli kyllä rivakasti yhteydessä ja kertoi ongelmasta, mutta sitten onkin ollut hiljaista. Toivottavasti ei joudu tuhlaamaan enää lisäpäiviä lipunhankkimiseen käymällä henkilökohtaisesti Pietarissa vaan saan hankittua meille liput jotenkin muuten.

Omskiin menoon liittyen iloisena asiana on meille järjestynyt kansainvälisyyslinjalainen, joka haluaa tulla hoitamaan lapsiamme, että voimme mahdollisimman tehokkaasti käyttää jäljellä olevan aikamme siellä Omskissa ja sen lähiympäristössä. Siitä tulikin mieleeni, että haluaisimme tarjota vastaavaa mahdollisuutta myös lähtiessämme Viroon. Siis ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi, että pääsemme sopivasti alkuun ja miksei sen jälkeenkin, jos se kaikin puolin tuntuu mielekkäältä. Jos olet kiinnostunut asiasta, niin ole yhteyksissä 29.9. mennessä numeroon 040 0506 998/Hannu.

Advertisement

PERÄÄNAJO

Takana on muutama mukava päivä, kun saimme pitää vieraanamme äskettäin Australiasta takaisin Viroon muuttanutta ystäväperhettämme. Alunperin oli ajatuksenamme mennä käymään vähän mökillä siellä Pyhämaalla Uudessakaupungissa, mutta koska Mirimme sairastui oikein kunnolla, päätimme jäädä kotikulmille. Meidät laskettiin lastenklinikalta kotiin joskus yhden jälkeen perjantain ja lauantain välisenä yönä.

Tekeminen ja jutut eivät tietenkään meiltä loppuneet ja ostettavaakin heillä riitti. Ovat viime viikot kiivaasti rakentaneet uutta kotiaan sisäänmuuttokuntoon. Monet asiat ovat löytyneet sieltä Tallinnasta, mutta tietenkin Suomessakin piti vähän kierrellä kauppoja. Ja yllätys, yllätys, monet asiat olivat täällä jo halvempia kuin siellä koti-Virossaan. Lisäksi valinnanvaraa oli huomattavasti enemmän kuulemma täällä Suomessa. Parasta oli kuitenkin se ettei tarvinnut tilata mitään vaan kaikkea löytyi hyllystä. Virossa tilaustavara toimitettaan usein vasta viikkojen kuluttua – kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa siis. Ei siis ihme, että täällä Suomessa suurten kauppojen edessä näkee niin paljon Viron (ja Venäjänkin) rekisterissä olevia autoja.

Hyvät asiat loppuvat aikanaan, ennemmin tai myöhemmin, ja niinpä tänään he keräsivät kimpsunsa ja kampsunsa, pakkasivat ne autoon ja ottivat suunnan kohti kotia. Haikein mielin kävimme kuitenkin vielä hyvästelemässä heidät laivarannassa.

Paluumatkalla sitten, muutaman sadan metrin päässä kotoa liikenneympyrään pääsyä odottaessamme kuului valtava pamaus. Töytäisyä en niinkään tuntenut, mutta ääni oli kova. Katsoin taustapeiliin nähdäkseni, että millainen auto oli peräämme täräyttänyt vaan eipä näkynyt mitään. Ei sitten yhtikäs mitään. Mielessäni hieraisin silmiäni ja katsoin uudestaan vaan eipä vieläkään näkynyt mitään. Kylläpä se pääsi nopeasti livahtamaan paikalta, ajattelin. Nousin kuitenkin ulos autosta tarkistaakseni, millaiset vauriot autoomme oli syntyneet ja samalla näin nuoren pojan mopon kanssa maassa. Onneksi poika ja automme olivat selvinneet pelkillä pintanaarmuilla, mutta moposkootteri olikin kärsinyt sitten enemmän. Ajattelin, että olisi parempi kutsua poliisi paikalle ja soittelinkin, mutta eipä sellaista pystytty lähettämään vaan pian soittoni jälkeen hätäkeskuksesta soitettiin takaisin ja otettiin tietomme ylös. Ja vastaavasti myös me peräänajon osapuolet aloimme näpyttelemään kännykkäämme muistiin tietoja toisistamme. Sitten lähdimme kotiin. Huomenna pitää suunnata vakuutusyhtiöön näyttämään autoa. Taitaa mennä autostamme koko perä uudestaan maalaukseen, kun jälkiä oli paitsi puskurissa niin myös takaovessa. Saas nähdä montako päivää automme seisoo pajalla.

HUOMENNA MENNÄÄN KORKEASAAREEN…

Niin lauletaan tutussa lastenlaulussa. Me kävimme siellä jo tänään tai itse asiassa eilen, kun vuorokausi ehti jo vaihtua. Olimme siellä yhdessä yhden kummilapseni perheen kanssa ja mukavaa oli. Valitettavasti ei ollut aikaa olla koko päivää kuten laulussa, mutta asialle alunperin ajateltu tunti, pari meni kuin siivillä. Koska pääsimme paikalle aiottua myöhemmin, niin ajattelimme, että vähän ensin katsastamme jotain ja sitten syömme ettei pikkuväki ihan väsähtäisi. Vaan kuinka kävikään. Lapset jaksoivat hienosti ja kun noin kahden ja puolen tunnin kierroksen jälkeen olimme grillipaikalla eväitä nauttimassa tajusin, että pitää kohta jo alkaa kiirehtiä kotia kohti, kun hammaslääkäri pian jo odottelisi minua saapuvaksi. Olisi sittenkin pitänyt siirtää hammaslääkäriaika. Ehkä vielä ehdimme tänä kesänä uudestaan Korkeasaareen tai Omskin oblastissa sijaitsevaan eläintarhaan, joka kuulemma on yksi Venäjän suurimmista. Sinne varmaan pitä varata koko päivä 🙂 Oli miten oli, niin oli kiva reissu ja terkut Onnille perheineen. Turvallista kotimatkaa, kun kohta suuntaatte taas sinne etelään!

UUDELLE TYÖKAUDELLE

Meidät siinattiin uudelle työkaudelle Kaarlin kirkossa sunnuntaina 10.8. Paikalla oli paljon seurakuntalaisia – itse asiassa olin yllättynyt kuinka paljon väkeä oli läsnä. ”Omiakin” joukkoja oli paikalla, mutta jos heitä ei oteta laskuihin mukaan, niin kirkkorahvasta oli semmoiset 150-200, ehkä jopa enemmänkin. Milloin muuten on ”tavallisena” arkipyhänä Helsingin tai edes Suomen kirkoissa niin paljon väkeä paikalla.

Lähetystilaisuuteen heitä valitettavasti vain ei enää riittänyt. Syksyllä, kun kävimme edellisen kerran, paikalla oli sentään kourallinen, ehkä pari-, kolmekymmentä, mutta tällä kertaa virkansa puolesta mukana olleita lukuunottamatta heitä ei ollut yhtään. No, se ei latistanut tunnelmaa. Saimme viettää leppoisan puolitoistatuntisen ihanien ystävien seurassa. Olkaa siunatut rakkaat ystävät ja kollegamme!

Tallinnassa kuulimme myös mielenkiintoisen uutisen Venäjän lähetystyötä koskien. Toinen suomalais-virolainen lähettipari eli Väliahot olivat juuri pari päivää aikaisemmin saaneet kuulla, että heille oli myönnetty ilmeisesti työlupa seuraavaksi vuodeksi. Ainakin heillä Juhan mukaan on lupa olla Venäjällä kerrallaan yli 90 päivää. Kiitos Herralle!

Toinen hyvä uutinen samalta rintamalta koskee Miina-kollegaamme. Hänellekin on ainakin se ns. Moskova antanut oleskelulupahakemukseen puollon ja nyt odotetaan Nizhny Novgorodin kaupungin toimia asiassa. Kansanlähetyskin saanee siis ainakin vielä vähän aikaa jatkaa Venäjän työtään. Kiitos Isä siitäkin!

Rukousaiheeksi haluaisin antaa Jekaterinburgin-Tobolskin alueen lähetystyön. Taivaan Isämme on aivan ilmeisesti alkanut puhua sikäläisille baptistiveljille/-yhteisölle. He ovat luterilaisten tuloon jo niin kypsiä, että ovat valmiita jopa suorittamaan lapsikasteita, kunhan vain sinne saataisiin luterilainen kirkko ja seurakunta!

Toisena rukousaiheena jätän vielä meidän tulevaisuutemme. Meille sitä työlupaa ei siis annettu ja Igor valittanee asiasta – tapahtukoon Taivaan Isän hyvä tahto. Samaan aikaan olin tänään myös yhteydessä suomalaiseen esimieheeni elikkä Tapsaan ja aloitimme keskustelut siitä toisesta vaihtoehdosta elikkä lähettämispäätökseen kirjatusta Viron työalalle siirtymisestä. Vaikka venäjän kieli onkin aivan ”sika”vaikeaa, niin siitä huolimatta sydämeni edelleen palaa venäläisten puolesta ja haluaisin mennä kokeilemaan siipiäni heidän keskuuteensa myös Virossa – jos ei muuta, niin ainakin siksi, että voisin Isälle sanoa, että ainakin yritin. Surullinen olen myös ollut siitä, että hiljattain on Inkerin Kirkon työyhteydestä siirtynyt Viroon kaksi Inkerin Kirkossa ”pappissäätyyn” vihittyä, jotka eivät enää Virossa olekaan halukkaita tämän suuren ja mahtavan kansan edustajia palvelemaan. Tapahtukoon tässäkin asiassa Taivaan Isän hyvä tahto.