ERÄÄNÄ SUNNUNTAINA, LAPSEN SUUSTA JA VÄHÄN MUUSTA

Tänään aamulla sunnuntaiseen tapaan olimme valmistautumassa kirkkoon. Siihen tavalliseen, ”omaan” Helsingin kansainvälisen seurakunnan jumikseemme emme kuitenkaan ehtineet, kun tämä kesäaika on onnistunut sekoittamaan meidänkin sisäisiä kellojamme. Onneksi on ”kapinallisia”, jotka vanhan kirkkolakimme ”vastaisesti” kutsuvat seurakuntalaisensa kokoon vähän myöhemmäksi kellonlyömäksi. Ajattelet ehkä, että voisihan sitä mennä iltapäivällä tai illansuussa, mutta valitettavasti ensin mainittuna aikana iltapäivällä meillä (ja monissa muissakin pikkulapsisissa perheissä) nukutaan päiväunia ja myöhäisemmän ajankohdan jumikset yleensä loppuvat niin myöhään, että siinä vaiheessa pitäisi olla jo iltapalaa syömässä. Yksitoista on siis ”napakymppi” ja lisäplussaa tulee, jos on tarjolla saarnapyhäkoulu kuten oli Kauniaisissa tänään. Niin ja sitten jumiksen jälkeen suuntasimme kotimme viereiseen pizzeriaan ja kotiinpäästyämme jo uni maistuikin pikkuprinsessoillemme, kun tankkasimme jälkkäriksi vielä jätskiä.

Takaisin aamuun. Viime aikoina on tullut pidettyä paljon t-paitoja, kun kotona on ollut niin lämmintä, suorastaan kuumaa. Seurakuntavierailuille on tietenkin pitänyt laittaa kauluspaita tai ainakin pikee, mutta tänään, sen kummemmin asiaa ajattelematta, laitoinkin ”yllättäen” kauluspaidan ja heti se huomattiin. Hanna kysäisi nimittäin, että kerronko tänään myös Omskista. Tarkka tyttö!

Työviisumeiden rintamalta ei vieläkään kuulu uutta, mutta sen verran sillä rintamalla on kuitenkin tapahtunut, että meille on myönnetty vanhan tavan mukaan vuosikutsut. Ensin ne myönnettiin Hannalle ja Mimmulle ja sitten pari viikkoa myöhemmin meidät vanhemmatkin saivat asiassa armon. Emme halua tietenkään nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta ainakin laihana lohtuna voimme todeta, että emme me ainakaan ihan kokonaan pannassa ole siellä Omskissa, kun lupa on annettu kahteen kolmen kuukauden jaksoon. Pietarista olemme kuulleet, että työlupaprosessin aikana siellä ei myönnettäisi ollenkaan näitä vanhanmukaisia vuosikutsuja. Elokuussa pitäisi tulla sitten tieto jatkuuko työmme vielä ensi vuonna Venäjällä.

Advertisement

RUKOUSKORTTIMME

Meillä oli tänään aktioryhmämme suunnittelupalaveri, jossa viereinen kuva napattiin. Olemme iloinen viisikko vai kuinka. Matkan alkuun on enää reilu viikko ja keräämme vielä matkamme tueksi ja turvaksi rukousrintamaa, vaikka työ ei olekaan meidän vaan Herramme. Mikäli haluat mukaan, niin ilmoittaudu sähköpostiini: etunimi.sukunimi at sekl.fi Laitamme tulemaan esirukouspyyntöjä aina tarpeen mukaan. Tämän hetkinen isoin rukousaiheemme ovat matkaliput Pietarista Omskiin ja takaisin. Viisumit meidän pitäisi saada tiistaina.
PS. Ensi viikon perjantaina alkaa Kajaanissa Kansanlähetyspäivät. Tervetuloa mukaan ja jos emme sinua huomaa, niin hihasta saa vetää ja olalle naputtaa 🙂

JONOTTAMASSA

Aktiomme alku lähestyy ja niinpä kävin tänään Venäjän lähetystössä viisumihakemuksia jättämässä, vaikka matkalippuja meillä ei vielä olekaan. Kyseisessä lähetystössä käynti on aina oma lukunsa ja kummasti rukouselämää siinä yhteydessä aktivoituu kuten jonossa seisoneet hyvin tietävät. Aikaisempiin kokemuksiin ja kuulopuheisiin pohjautuen painelin Hanna sylissä suoraan portille seisomaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut – jonon ohi kävellessä olin kiinnittänyt huomiota, että mukana jonottamassa oli myös puolisen tusinaa lasta. Ei auttanut muuta kuin mennä jonon jatkoksi.

Jonkun aikaa olimmekin ehtineet jo jonottaa, kun edessämme oleva äiti kahden lapsen kanssa kysäisi onko meillä toinenkin, pienempi tyttö. Myöntelin ja hän arveli olleensa samassa huoneessa Hämeenlinnassa, kun Lilli oli Mimmuamme siellä synnyttämässä. Hanna oli kuulemma jäänyt mieleen ja hänet oli tunnistanut. Onpa maailma pieni. Juttelimme siinä niitä näitä ja pian huomasin, että kauempana takanamme olleet ranskalaiset nuoret pääsivät sisään. No, Hanna ja minä pinkaisimme perään ja sisällä ei viisumiluukulla ollutkaan sitten muita. Olimme siis jonottaneet ”turhaan”. Toisaalta tuntui, että kohtaamien sen äidin kanssa oli ylhäältä johdettu, joten ei harmittanut.

Kotimatkalle lähdettyämme alkoikin sitten sataa pian, mutta onneksi olimme sateelta mukavasti turvassa autossa. Kaiken kaikkiaan oli mukava käynti tällä kertaa ja tiskin takanakin oli taas se ”vanha”, tuttu virkailija, joten homma hoitui. Vain vahtimestari oli vaihtunut ja siksi olisi pitänyt rohkeasti soittaa kelloa. Pitänee kokeilla sitä passeja hakiessani 🙂

Nyt lounaspöytään herkuttelemaan ja sitten suuntaammekin Uudenkaupungin Pyhämaahan mummia ja ukkia tervehtimään ja viettämään pariksi, kolmeksi päiväksi mökkielämää. Kaupunkilomalle siis.

RUKOUSPYYNTÖ

Kuten varmaan tiedätkin, niin olemme valmistautumassa Omskin aktioon. Ryhmämme muodostuu lisäkseni viidestä ”nuoresta”. Nuorin taitaa olla sentään vasta kaksviitonen, mutta me kaksi vanhinta olemme jo aikaa neljänkympin rajapyykin ylittäneitä. Ehkä kannattaisikin aloittaa ikäihmisten aktioiden tuotteistaminen ja markkinointi. Raamattuviikon ohella voisi olla esim. aktioviikko. Kansanlähetysopistolle tästä voisi löytyä uusi hyvä markkinarako!

Aktiovalmisteluissamme olemme nyt päässeet sellaiseen vaiheeseen, että on aika hankkia junaliput, mutta niitä ei valitettavasti ole enää jäljellä. Kalliimpaan luokkaan vielä löytyisi hajapaikkoja, mutta silloin matkakulut kaksinkertaistuvat. Itse asiassa nyt junaliput ”kupeessa” ovat kalliimpia kuin lentäminen. Viimeinen mahdollisuutemme on vielä ”jälkihaku” eli 10 päivää ennen lähtöä tulee vielä yksi kiintiö myyntiin ja ainakin omskilaiset nuoret saivat näin omat aktiolippunsa viime vuonna. Asia on kuitenkin siinä mielessä hankala, että jos saamme menoliput, mutta emme paluulippuja, niin… Asiassa siis tarvitaan rukousta ja sinunkin rukoustukeasi. Monenlaista vastustusta minun sitkeästä ruususta lähtien olemme kokeneet, mutta rukoilleen menemme eteenpäin luottaen, että Taivaan Isä kyllä sulkee oven, jos ei ole Hänen tahtonsa, että sinne menemme. Se on meidän rukouksemme.

TERVEISET VANTAALTA!

Aika rientää ja melkein kaksi ja puoli kuuta on vierähtänyt edellisestä blogimerkinnästä. Muutaman rohkaisuksi tulkitsemani kommentin olen saanut tänä aikana, mutta sopivaa hetkeä vain ei mukamas ole löytynyt. No, nyt juhannuksen johdosta otan itseäni vihdoin niskasta kiinni. Tässä viimeisiä kuulumisiamme.

Parisen viikkoa sitten suuntasimme laivarantaan. Lilli on käynyt tuulettautumassa ja kouluttautumassa kevään aikana, mutta me muut olemme pysyneet Suomen puolella. Tällä kertaa meitä ajoi Viroon Lillin koulun 90-vuotisjuhla ja Nanan (Lillin mummo) 84. syntymäpäivä. Käymättä (sitten matkaansiunaamisen) meillä oli myös Haapsalun seurakunnassa, joka on yksi viidestä virolaisesta lähettäjäseurakunnastamme. Muuten Haapsalun seurakunnalla on lähellä kaupunkiaan leirikeskus, jossa voi järjestää vaikka rippileirejä. Se soveltuu myös hyväksi tukikohdaksi länsi-Viron tutustumiskierroksella.

Koska juhlapäivien välissä oli useampia päiviä sovimme käyvämme myös Saarenmaalla. Alkuperäisissä suunnitelmissamme oli käydä myös Hiidenmaalla, kun en ollut siellä vielä käynyt. Saaren pienuudesta huolimatta aikataulumme oli kuitenkin niin tiukka, että tälläkin kerralla käynti piti jättää johonkin hamaan tulevaisuuteen.

Saarenmaalla on aina mukava käydä eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Ensimmäinen paikka olikin melkoinen ja mukava yllätys. Jämsän seurakunnan rippileiri oli loppumaisillaan Pühan kirkolla ja saimme olla kertomassa Siperian kokemuksistamme loppukokeeseen valmistuville rippileiriläisille. Sieltä suunnistimme baptistikirkolle yhteiskristilliseen pappien kokoukseen. Illalla olimme vielä yhden piirin vieraana. Toisena päivänä olimme toisen piirin vieraana, lounastimme kirkkoherran luona ja annoimme radiohaastattelun sekä illansuussa saarelta pois lähtiessämme pysähdyimme vielä Püha ristissä tapaamassa Viron diakoniatyöntekijöitä. Oli mukava huomata, että pystyin esiintymään viroksi, vaikka välillä joitain sanoja jouduinkin Lilliltä kysäisemään. Saarenmaalla olisi varmaan mukava tehdä työtä 😉

Virosta palattuamme ehdimme vain pyörähtää kotona ja pestä pari koneellista pyykkiä ennen kuin suunnistimme keski-Suomeen viettämään ystävän 60-vuotisjuhlia. He ovat olleet monia vuosia Viron työssä mukana ja niinpä paikalla olikin joukko työssä tutuksi tulleita virolaisia. Matka meinasi kyllä jäädä tekemättä, kun Hannalle sattui ikävä haaveri lastenhuoneessamme – hampaat tulivat alahuulen alta läpi, kun lipaston laatikko oli pistetty hoitamaan liukumäen virkaa. Ja ei kun päivystykseen, jossa haava neulomisen sijaan vain liimattiin. Tällä välin Miriam oli mummin ja ukin luona.

Hyvin nukutun yön ja maukkaan aamiaisen jälkeen suuntasimme jälleen etelään Ryttylän kauniisiin maisemiin lähettipäiville. Aiheena oli: ”Toinen toista tarvitsee”. Ja niin hän se on. Ohjelma oli antoisaa, lastenhoito erinomaisesti järjestetty (=erinomaiset lastenhoitajat) ja Lillin kanssa saimme nauttia ohjelmasta täysin siemauksin. Maanantai-illan nuotiolla kuitenkin taas sattui ja tapahtui ja vastaanottavana osapuolena oli jälleen Hanna. Tällä kertaa joku (iso) puu tippui Hannan varpaan päälle leikin tiimellyksessä ja vasen ukkovarvas vaurioitui ja tuli mustaksi – uskomatonta mutta totta. Tiistaina illansuussa ajoimme kotiin ja hyvä niin. Hannalla nimittäin alkoi illalla vähän lämpö nousemaan ja kävimme Hannan kanssa kahdestaan uudestaan lastenklinikalla. Suurempaa huolta ei ollut. Reikä suun alapuolella oli lähtenyt hyvin paranemaan ja pienten lasten varpaita ei kipsata. Kolmantena lämmön nousun lähteenä olisi saattanut olla hyttysen puremat. Hoitohenkilökunnan edustaja vain rauhoitteli ja muistutteli, että 37,5 asteen lämpö on vielä ihan normaali tuollaisilla pienillä lapsilla. Ja niinhän se on – emme sitä vain muistaneet. No, saa muistaa erityisesti Hannaa jatkossakin, että parantumiset etenisivät ongelmattomasti.

Keskiviikkona oli ohjelmassa vielä esimiesten ja varaesimiesten koulutuspäivä, jonne Venäjän työalueen varaesimiehenä halusin mennä. Mukana silloin oli myös autotallin nurkkaan jäänyt Passatin talvirengassetti. Huomasin sunnuntaina Ryttylän parkkipaikalla samaa vuosimallia olleen Volkswagen Passatin ja kuskilta, johon olin tutustunut jo vuosia sitten omassa seurakunnassani Helsingissä, kysäisin, että kelpaisiko. Alla oli laina-auto, mutta hän lupasi omistajalta kysäistä. Seuraava päivänä kuskin vaimo ilmoitti, että kelpaa. Samalla selvisi myös, että auton omistajaperhe saa meidän rukouskirjeitä! Eipä olisi sopivampaa ja mieluisampaa kohdetta voinut renkaille löytyä 🙂

Että tällaista meille kuuluu viimeisen parin viikon ajalta.

Siunattua ja rauhallista mutta mukavaa juhannusta!